Elokuvan trailerin jälkeen tiesin, että tässä on leffa joka TÄYTYY katsoa. Ensinnäkin elokuvassa on sivuroolissa valkoinen ranskanbulldoggi, joka on koirarotuna meidän perheessä yksi äärifanaattisuuden aihe ja sen lisäksi elokuvan toisena päänäyttelijänä on ehkä maailmankaikkeuden karisman kulminaatio (no homo): Robert Downey Jr.

Elokuva on siis komediaa ja tarina kertoo siitä kuinka Peter Highman (Downey Jr.) on liikematkalla ja palaamassa sieltä raskaana olevan vaimonsa luokse olemaan vaimon tukena kun hänet keisarileikataan. Ongelmakohdaksi matkalla kuitenkin muodostuu Ethan Tremblay (Zach Galifianakis), joka sitten oman hahmonsa kanssa onnistuu luomaan hieman epämiellyttäviä tilanteita herra Highmanille. Erinäisten sattumusten kautta ollaan tilanteessa, jossa ollaan ajamassa ympäri maan kohti Los Angelesia – kyydissä ovat nämä kaksi herraa ja ranskanbulldoggi Sonny. Tarinaan mahtuu tunnustettava määrä hyvää komediaa.

Henkilökohtainen mielipiteeni leffasta oli se, että tässä on minulle tämän vuoden Hangover -look-a-like-komedia. Eihän tässä suoranaisesti juoneltaan ole sen kummempia yhtäläisyyksiä, paitsi mitä nyt järjetön määrä sattumuksia ja katsojan naurua. Kuitenkin erittäin viihdyttävä pätkä ja muutaman kerran piti rehellisesti pitää penkistä kiinni välttäessään totaalista tipahtamista. Käsikirjoitusta voidaan kehua myös sen tiimoilta että mitään suoranaista juonikäännettä ei kyennyt mennä ennalta-arvaamaan ja se tekee leffasta viihdyttävää katsottavaa.

Uskallan suositella ja hei – Robert Downey Jr. omaa oikeasti James Bondimaista karismaa joka toivottavasti tullaan noteeraamaan vieläkin suuremmalla volyymilla tulevaisuudessa.

Annan leffalle tämän vuoden parhaasta komediasuorituksesta allekirjoittaneelle neljä siirappipulloa viidestä.

Vedetään hatusta on MTV3-kanavalla näkyvä komediaohjelma jonka kiteyttää ajatus siitä, että improvisoidaan milteinpä kokonaan. Kyseisen sarjan idea on kaiveltu Iso-Britanniasta, jossa on olemassa ohjelmaformaatti Whose line is it anyway? Nyt tämä kyseinen ohjelma on näkynyt kuukauden verran Suomenkin valtakunnallisesta mainoskanavalta. Näyttelijäkaarti on valittu hyvällä ja vahvalla maulla, sillä mukana ovat: Aku Hirviniemi, Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Kari Ketonen ja juontajan tehtäviä hoitava Ville Myllyrinne – näistä jos ei saa edes hymähdyksiä ulos niin sitten tuskinpa suomikomedia itsessään edes naurattaa. Myöskin Petteri Summanen häärii ohjelman taustalla pitämässä kokonaisuuden kasassa. Tämä toimii allekirjoittaneelle enemmän kuin hyvin.

Vedetään Hatusta lauantaisin MTV3 kanavalla kello 19.30.

HBO:n Boardwalk Empire sijoittuu 1920-luvulle, jolloin Amerikassa laitettiin käytäntöön alkoholin myynnin poissulkeva kieltolaki. Sarjan pääroolia näyttelee Sopranosissakin hetken visitoimassa ollut Steve Buscemi, mies jonka naama on hieman surkuhupaisa mutta näyttelijäntaidot ihan täysin muuta. Sarjan tapahtumat pyörivät Atlantic Cityssä ja em. Steve näyttelee sarjassa Enoch “Nucky” Thompson nimistä poliittikko-gangsteria, joka siis siinä ohessa kiillottaa julkisuuskuvaansa pulliaisten silmissä ja ohessa tekee rahaa pyörittämällä viinan salakuljetusbisnestä. Se mikä tekee tästä sarjasta äärettömän mielenkiintoisen on se, että ohjauksesta vastaa Martin Scorsese ja käsikirjoituskaartin johtohahmona häärii Sopranos-sarjaakin kirjoittanut Terence Winter.

Katsoin ensimmäisen pilottijakson, jonka pituus oli taas tutun turvalliset tunti-sinne-tänne. Sisällöltään hieman kepeästi alkanut, mutta loppua kohti intensiivisesti kehittynyt tarina ja juoni vei kyllä mukanansa. Steve Buscemiin oli lieviä vaikeuksia tarttua kiinni vakavasti otettavana gangsterina, mutta kieltämättä se loppua kohti alkoi sujumaan kun pääsi eskapistisesti sisään tämän jakson maailmaan. Kieltolaki itsessään on aiheena hyvin mielenkiintoinen ja siihen mukaan kun otetaan raha, valta, politiikka ja sukupuolitasa-arvot niin pakka alkaa olemaan hyvin sekoitettu ja sitä pikkuhiljaa kasataan kokoon. Mukava sidenote sarjan ensimmäisestä jaksosta on myös se, että kyseinen jakso on maailman kallein tv-tuotanto, hintalappuun on raapusteltu kevyet 50 miljoonaa dollaria. Toisaalta tämä video kertoo osasyynsä, että miksi:

Jos kuitenkin aikaisemmin olet pitänyt Scorsesen ohjauksista tai olet kovakin Sopranos-fani niin uskallan suositella sarjan seuraamista. Suomessa ensimmäinen jakso tv:ssä CANAL+ Series kanavalta maanantaina 1.11 klo 21:00.

Vuosi takana ja nyt on pitkästä aikaa taas Suomen televisiossa ohjelmatarjontaa jota jaksaa erityisen paljon seurata. Yksi tämän syksyn kovimmista nimistä on Diili, joka tulee nyt kolmannella tuotantokaudellaan kuvaputkista ulos taas. Hjallis Harkimo on mukana vakuuttamassa toista kertaa ja kyseinen bisnes-mies kantaakin ohjelmaa hyvin pitkälle mielenkiintoisella johtamistavallaan ja ulosannillaan. Kyseinen sarja on vähintäänkin hämmentävä, mielenkiintoinen mutta ohessa myös intensiivinen. Tosi-tv:n ohjelmaformaateista tämä kyseinen tuotanto roikkuu allekirjoittaneen listalla kuitenkin ihan kärkipäässä. Toivottakoon tämän vuoden tuovan yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin edellinenkin.

Tässä vielä eilisen jakson kooste tekstimuodossa. MTV3:n osalta vähintäänkin surullista ettei YouTube tarjoa mitään materiaalia taikka Katsomosta ei voi käyttää embediä (upotusta) – isoa miinusta Maikkarille!

Mun täytyy kyllä kehaista Ketonen & Myllyrinne komediasarjaa, joka tällä hetkellä jo legendaksi muodostuneen Kummelin rinnalla viihdyttää nykypäivän televisiossa. Ei sillä etteikö mulle olisi Putous ja Ihmebantukin uponnut, eikä sillä etteikö Yksi Lensi Yli Marin Pesän myöskin tulisi toimimaan, mutta Ketonen & Myllyrinne vain tarjoaa niin inhimillisen miehisellä tavalla sitä huumoria. Yksinkertaisia vitsejä jotka toimii.

Pari aikaisempaa kautta on tullut kateltua vähän miten sattuu aktiivisuudella ja eka kausi on oikeestaan uusintojen myötä tullut nähtyä miltei kokonaan. Myöskin Youtube palvelee meitä kiitettävän suurella määrällä videomateriaalia kyseisestä sarjasta. Kolmas ja ratkaiseva kausi tullaan seuraamaan, vähintäänkin jo älyttömän hyvien mainoksien takia.

Tämä pätkä, on timanttista:

Nyt alkaa olemaan epäkorrektin aihealueen käsittely mielestäni sen verran ajankohtaista, että otettakoon käsittelyyn taas tämä kaikkien vihaama ja ihailema ohjelma Big Brother. Kyseisestä aihetta oon käsitellyt tässä blogissa kaksi viimeistä vuotta, joten miksi en siis tänäkin vuonna.

Otetaan nyt lähtökohtaisesti se ajatusmalli, että mun ei tarvitse puolustella sitä, että jaksan seurata kyseistä ohjelmaa mitenkään hienostuneesti kuinka pidän “seurata suljetussa ympäristössä olevien ihmisten käytösnormeja sekä hierarkian muodostumista”. Mulle tämä on viihdettä sopivasti omasta telkkaristani ja jos mä itse viihdyn sen edessä niin se ei ole keneltäkään pois. Big Brother 24/7 en osta ja Seiskaa en siltikään lue.

Jonka jälkeen itse asiaan. Lähtökohtaisesti nykyisen kauden suurimmaksi kulmakiveksi mun mielestäni on nitoutunut se, että taloon on laitettu paljon nuoremman oloisia ja ikäisiä ihmisiä kuin aikaisempina vuosina. Mulla tulee jotenkin pakottavasti mieleen se, että kuinka nämä ihmiset ovat jotenkin nuorempia kuin aikaisempina vuosina. Satu on tämän vuoden vanhin, 40v. Toisena tuleekin sitten Paul 26v, toki tällä hetkellä pakkaa on sekoitettu “sala-asukkailla“, joista sitten löytyykin jo viime vuonna hehkuttamani BB-Nino – nämä kyseiset asukkaat tuovat toki sen oman leimansa soppaan. Silti en voi olla ajattelematta sitä kuinka lapselliselta talossa olevien ihmisten käytös melko useastikin vaikuttaa, vähän kuin ylä-asteelta oltais nyt päästy lukioon ja oltaisiin sitten tosi aikuisia.

Kyseinen kausihan toki alkoi “räjähtävästi“, kun mukaan oli tuotannon toimesta valittu ihmisinä ehkä kaksi täysin ääripäätä, mutta kummastakin paistoi kuinka huomiohakuisesti valinta oli tehty. Maria valikoitiin mukaan täysin väärin perustein ja on vähintäänkin oikein, että kansan syvät rivit eivät arvostaneet kyseistä neitiä tämän pidemmälle, toki siinä ohessa taas BB-ryhmä nettosi melkoisen kiitettävän summan rahaa kuin suhteessa ettei tätä kyseistä “naista” olisi mukana ollut. Toinen ääripää oli taas Jani, josta jotenkin vaan ei kukaan voinut toki olla pitämättä, mutta tosiasiassa koin tuotannolta melko julmaksi päästää kyseinen kaveri Suomen televisioon melkoisen katsojamäärän eteen sitten näyttämään omaa itseään. Tässä, jos olet jotenkin onnistunut välttämään tämän näytteen kyseisestä kaverista:

Loppukautta toki odotellessa, en odota mitään maailmaa mullistavia lopputuloksia taaskaan, mutta jotain karuakin kieltään kertoo se, että tämän kuudennen tuotantokauden avausjaksolla katsojia oli 14000 enemmän kuin edellisvuonna eli kokonaisluvultaan kevyet 628 000 katsojaa. Jotkut ovat keksineet ja onnistuneet miten netota rahaa, vaikka tuotanto kuinka maksaisikin niin kyllä tosta tili plussan puolelle jää – erityisesti jatkuvien äänestyksien takia, suomalaisethan kuitenkin on sitä kansaa joka tykkää laittaa euroja sisään sen takia, että saadaan jotain näkyvää lopputulosta – toisin kuin sitten eduskuntavaaleissa.

Rakas tyttöystäväni sai ilmaisliput elokuvaan Sisko tahtoisin jäädä ja koska minä vapaapäivänä olen leffaseuraksi tietenkin äärettömän hyvää ja mukavaa seuraa niin päätettiin sitten lähteä katsomaan tuotosta.

Suhtauduin leffaan miehiseen tapaan skeptisesti ja luokittelin sen hyvin pitkälle pääkopassani siihen teinileffa-kategoriaan. Tykkään kuitenkin nähdä suomalaisia elokuvia ja jo ihan siitä lähtökohdasta tämänkin näkeminen ilmaiseksi kelpasi paremmin kuin hyvin.

Elokuvan kuvaus menee Finnkinon mukaan näin:

Kertomus kiltin tytön muuttumisesta ja vaarallisesta kapinasta. 15-vuotias Emilia (Ada Kukkonen) on perheensä vastuunkantaja: pikkuäiti seitsenvuotiaalle siskolleen Elsalle (Anna-Leena Uotila), sijainen yksinhuoltajaisälleen Juhanille (Seppo Pääkkönen) tämän ollessa matkoilla ja kiltti tytärpuoli Juhanin uudelle vaimolle Tuulalle (Kristiina Halttu). Ysin keskiarvo, paikka koulun juoksujoukkueessa, mukava poikaystävä. ”Emilia pärjää aina”, kuten Juhani sanoo. Ja niin se on ollut, eikä Emilia ole pysähtynyt pohtimaan, tahtooko hän olla se, joka pärjää aina. Emiliasta tuntuu, että jokin puuttuu hänen elämästään, mutta hän ei tiedä, mitä se voisi olla.

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna Emilia tapaa yöuinnilla Siirin, 16, (Sara Melleri), joka näyttää olevan kaikkea sitä, mitä Emilia tahtoisi olla: vapaa, rohkea, itsenäinen. Tyttöjen intohimoinen ystävyys korvaa pian kaiken Emilian elämässä. Hän uskaltaa ensimmäistä kertaa unohtaa velvollisuutensa ja olla nuori.

Räiskyvä elämänhalu kuitenkin karkaa käsistä. Pinnan alla Emilia alkaa epäröidä. Millaiseksi hän on muuttumassa? Samaan aikaan Siirin loisto alkaa himmetä. Siiri pystyy olemaan vahva vain nojatessaan johonkuhun toiseen, ja nyt se joku on Emilia. Jälleen, tällä kertaa Siiriä miellyttääkseen, Emilian on salattava todelliset tunteensa ja oltava se, joka pärjää aina.

Symbioottinen ystävyyssuhde on muuttunut kahleeksi. Lopussa selviää, onko Emilialla tarpeeksi rohkeutta irrottautua perheestä ja Siiristä tullakseen itse kokonaiseksi. Sisko tahtoisin jäädä on elokuva nuoruuden kauneudesta ja kipeydestä.

Ylläoleva kuvaus kertoo elokuvasta paljon. Leffan alkupuoli on yhtä hapuilua roolisuoritusten kanssa, ei nyt mitään Salkkarit-tasoa, mutta kuitenkin ylisuorittaminen ja hieman huvittavaksikin tulkittava tapa näytellä vie hieman uskottavuutta elokuvan päänäyttelijöiltä. Ei ammattinäyttelijöiksi uskallan kuitenkin sanoa molempien hoitavan hommansa vähintäänkin riittävän hyvin. Loppua kohti kuitenkin elokuvan näyttelijöiden välinen tunnelma alkaa välittymään myös katsojaan. Erityisesti Siiri (Sara Melleri) saa oman suorituksensa vähintäänkin kehujen arvoiseksi, sillä koko roolissa kiteytyy niin hyvin se huomiohakuisuus teini-ikäisessä tytössä, jolla on vähintäänkin lievä ADHD – omansalainen tulos vapaan kasvatuksen äärituotteesta.

Elokuva kiteyttää hyvin paljon niitä tunteita ja vaikutuksia mitä teini-iällä on 15-vuotiaan nuoren neidin elämässä ja miten se kykenee vaikuttamaan ympäristöön, erityisesti läheisiin ihmisiin kuten perheeseen. Ohjaajana Marja Pyykkö on onnistunut hyvin kuvaamaan nykynuorten tätä päivää. Myöskin isoja plussia siitä ettei iänikuisesti käytettyjä seksuaalirikoksia ole tarvinnut elokuvassa käsitellä.

Katsoin, olisin voinut maksaakin, mutta en silti saanut elokuvasta niin paljon irti, että kehottaisin tuttujani menemään katsomaan tätä. Elokuva varmasti antaa nuorille identiteettiään etsiville jotain osviittaa tulevasta ja siinä ohessa moni vanhempi saa elokuvasta omansalaista voimaan siihen, että ei varmasti ole ainokainen ongelmissa oman lapsensa teini-iän kanssa.

Annan kolme siirappipulloa viidestä.

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Kyseinen dokumenttielokuva herätti kiivaasti ja vähemmänkin kiivaasti tunteita ikärajansa puolesta. Itselleni yhdentekevää sikäli, mutta valistuselokuvan arvo kärsii liian korkeasta ikärajasta. Käytiin Tukholman reissun jäljiltä katsastamassa Finnkinon Superpäivillä kyseinen pätkä. Dokkari kertoo siis Rovaniemeläisestä Janista, jolla on huumeongelma, kaveri piikittää aktiivisesti Subutexia ja jos ei sitä niin sitten rauhoittavia taikka viimeisenä vaihtoehtona alkoholia. Koko leffan ajan mennään hyvin kylmää kyytiä eteenpäin huumemaailmassa. Rovaniemi on toki suhteessa pienempi kaupunki keskellä ei mitään kuin Helsinki ja ajatuksia heräsi esimerkiksi sen asian tiimoilta, että miten velanperintä olisi etelän päässä tapahtunut, olisiko oman sormiparin tarjoaminen riittänyt siinä vaiheessa kun “väärinkäsityksiä” syntyy? Ajatusta huumeiden käytöstä myöskin jotenkin tasoitti se, että Ranskassa heroiini-riippuvaiset käyttää Subutexia riippuvuuden hoitoon, jotta pysyvät jossain määrin ihmisten kirjoissa, Jani vetää Subutexia muuten vaan.

Dokumenttielokuvana Reindeerspotting koskettava, keskustelua herättävä sekä suomalaisesta huumausainekulttuurista ensimmäinen suuremman luokan leffa. Janilla on omia unelmia ja leffasta välittyvästä tunteesta havaitsee huomaavansa kuinka inhimillinen, sydämellinen ja omalla tavallaan “pohjoisen poika” Jani onkaan. On sikäli surullista ajatella, että tuossa tilassa voisi olla kuka tahansa läheisistä tuttuihin.

Jo pelkästään silmiä avaavasta leffakerrasta ehdottomasti viisi siirappipulloa. Uskallan varauksetta suositella jos aihealueessa on sinulle mitään kiinnostusta herättävää.

Koska nykypäivänä epäkorrekti on suorastaan korrektia niin on tullut seurattua Subilta tulevaa Teräspallit -ohjelmaa, jossa ideana on keppostella julkisella paikalla, eli vanhanaikaisesti piilokameraohjelma. Se kuitenkin, että kaikki jekut tehdään aihealueella “onko tämä nyt aivan korrektia?“. Ilmeisesti alkuperäinen idea on lainailtu jostain Iso-Britanniasta päin, mutta se ei menoa haittaa sillä hyvin pitkälle jokainen jakson kisaaja vähintäänkin laittaa hymyilemään.

Janne Katajakin toimii yllättävän hyvin kyseisessä ohjelmassa. Teräspallit Subilla perjantaisin 21.30.

Valistuselokuvat on harvoin tarkoitettu loppujenlopuksi kenellekään, toki kieltämättä nuoriso saattaa tietyn kaavan leffoista jotain oppiakin, mutta hyvin pitkälle kaikki ongelmakohdat tapahtuu nuorten omassa elämässä jossa ne sitten läpikäydään yksilöinä, selviydytään tai ei selviydytä. Tää elokuva kuitenkin herätti mussa sitä jotain jonka puolesta teenkin nyt mielipiteenilmaisuni.

Kyseessä on siis Reindeerspotting – Pako joulumaasta -niminen dokumenttielokuva joka kertoo rovaniemeläisestä narkkarista joka tahtoo paeta omaa elämäänsä. Isoin mediahuomio elokuvaan on liittynyt Valtion Elokuvatarkastamon lätkäisemään K-18 ikärajaan. Kokivat ilmeisesti elokuvan muodostavan ruusuisen kuvan huumeista… peukalonnostot siihen suuntaan, not.

Reindeerspotting tulee ensi-iltaan 9.4. Lippuja voi varata/ostaa Finnkinon sivuilta: Reindeerspotting / Finnkino

Käytiin pääsiäisen loppupyhinä katsastamassa parisuhteen paremman osapuolen äitiä Hämeenlinnassa, joka tietää hyvin usein täydellistä rentoutumista ja hyvinvointia. Näihin reissuihin kuuluu automaattisesti parin kirpputorin kiertäminen ihan vain jo muodostaan. Herman’s oli kiinni joten jouduttiin tukeutumaan Star-tori -nimiseen, hieman heikkolaatuisempaan vaihtoehtoon. Kyseinen kerta kuitenkin osui itselleni nappiin sillä löysin itselleni kolmella eurolla Teppo M. nimimerkin kirjoittaman 100 Naista kirjan.

Teppo M. on 37-vuotias mies, joka on maannut elämänsä aikana kolmen naisen kanssa.

Ex-vaimo säännösteli aviollisia iloja yllätyksettöminä annoksina, ja akti alkoi muistuttaa renkaiden vaihtamista. Eronnut Teppo M. kyllästyy seksittömään elämään. Hän lyö ystävänsä kanssa vetoa, että saa kaadettua sänkyyn sata naista vuoden aikana.

“Naisen iskeminen tapahtuu vaiheissa, jotka ovat: kohteen etsiminen, kohteen iskeminen, varsinainen akti sekä paikalta poistuminen. Jokaista vaihetta voi edelleen analysoida tarkemmin löytääkseen mahdolliset ongelmakohdat ja niihin sopivat ratkaisut. Itselleni ovat perinteisesti tuottaneet ongelmia kaikki kaavion vaiheet.”

Sata naista on suomalaisen miehen Sex and the City. Röyhkeän ulkokuorensa alla se näyttää kuitenkin miehen ja naisen liikuttavan mutkikkaina olentoina. Kummalla on lopulta enemmän tunteita pelissä?

Sata naista on päiväkirja parisuhteesta, seksistä ja seksittömyydestä sekä niistä monimutkaisista kuvioista, joita pariutumisriitit noudattavat. Se on älykäs, hauska, provosoiva, itseironinen ja toisinaan yltiöpäisen filosofiseksi heittäytyvä kirja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Kirja avaa naislukijoille tirkistysreiän miehen mystilliseen ajatusmaailmaan, kun taas mieslukijoille se tarjoaa tarkkoja oivalluksia naisen logiikasta.

Kyseinen kirjahan siis perustuu alunpitäen Teppo M:n aloittamalle blogille siitä kuinka jo neljäkymppisiä tavoitteleva mies lyö vetoa ystävänsä kanssa saavansa vuoden aikana “kaadettua” 100 naista, panoksena toimii maallinen raha 10000 euron arvosta. Luin kyseistä blogia sen ilmestyessä ja saadessa suhteellisen suuriarvoisen huomion, ensiksi internetissä, sen jälkeen Helsingin Sanomissa ja loppujenlopuksi se ajoi blogin Plaza:n sivustoportaaliin, joka latisti allekirjoittaneen tunnelmat lukea kyseistä blogia sen pitemmälle. Kirjan sisältö oli nidottu hyvin pitkälle näiden pohjalta, käyttäen postauksia eri lukuina. Siinähän se suurin ongelma kirjassa sitten olikin. Kyseiset tekstipätkät toimivat todella hyvin blogissa, ilmestyen satunnaisesti viikosta kuukauden aikajaksolla, jolloin huumoriarvo pysyy korkealla ja teksti viihdyttävänä. Nyt nivotussa kirjassa kaikki nämä yksittäiset loistopätkät peräjälkeen alkoivat toimia hyvin itseään vastaan.

Suomalaisilla kirjailijoilla jotka sitovat itsensä huumorigenreen on myöskin hyvin pateettinen tapa tehdä siitä hyvin äkkiä b-luokan huumoria jolloin päästäänkin siihen Juha Vuorinen -kategoriaan joka ainakin allekirjoittaneelle toimii täysin siinä b-luokassa, mutta on hyvin pitkälti tylsää ja tasapaksua provokaatiohakuisuutta. Tämä kyseinen kirja kuitenkin palveli oman asiansa, kolmen euron kirjan ja b-luokan huumoripläjäyksen ihan hyvin. Tunnustan lukeneeni sen muutaman tunnin sisään, sinä aikana hymähdellyt, hymyillyt ja todennut kirjan viihdyttävän, mutta siinä ohessa myöskin kokenut täysin päinvastaisiakin tunteita. Jos et ole pahinta sovinistikammoa kokeva suomalainen, ensisijaisesti sukupuoleltasi mies niin saatat jopa viihtyä kirjan parissa. 2 siirappipulloa viidestä.