Rakas tyttöystäväni sai ilmaisliput elokuvaan Sisko tahtoisin jäädä ja koska minä vapaapäivänä olen leffaseuraksi tietenkin äärettömän hyvää ja mukavaa seuraa niin päätettiin sitten lähteä katsomaan tuotosta.

Suhtauduin leffaan miehiseen tapaan skeptisesti ja luokittelin sen hyvin pitkälle pääkopassani siihen teinileffa-kategoriaan. Tykkään kuitenkin nähdä suomalaisia elokuvia ja jo ihan siitä lähtökohdasta tämänkin näkeminen ilmaiseksi kelpasi paremmin kuin hyvin.

Elokuvan kuvaus menee Finnkinon mukaan näin:

Kertomus kiltin tytön muuttumisesta ja vaarallisesta kapinasta. 15-vuotias Emilia (Ada Kukkonen) on perheensä vastuunkantaja: pikkuäiti seitsenvuotiaalle siskolleen Elsalle (Anna-Leena Uotila), sijainen yksinhuoltajaisälleen Juhanille (Seppo Pääkkönen) tämän ollessa matkoilla ja kiltti tytärpuoli Juhanin uudelle vaimolle Tuulalle (Kristiina Halttu). Ysin keskiarvo, paikka koulun juoksujoukkueessa, mukava poikaystävä. ”Emilia pärjää aina”, kuten Juhani sanoo. Ja niin se on ollut, eikä Emilia ole pysähtynyt pohtimaan, tahtooko hän olla se, joka pärjää aina. Emiliasta tuntuu, että jokin puuttuu hänen elämästään, mutta hän ei tiedä, mitä se voisi olla.

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna Emilia tapaa yöuinnilla Siirin, 16, (Sara Melleri), joka näyttää olevan kaikkea sitä, mitä Emilia tahtoisi olla: vapaa, rohkea, itsenäinen. Tyttöjen intohimoinen ystävyys korvaa pian kaiken Emilian elämässä. Hän uskaltaa ensimmäistä kertaa unohtaa velvollisuutensa ja olla nuori.

Räiskyvä elämänhalu kuitenkin karkaa käsistä. Pinnan alla Emilia alkaa epäröidä. Millaiseksi hän on muuttumassa? Samaan aikaan Siirin loisto alkaa himmetä. Siiri pystyy olemaan vahva vain nojatessaan johonkuhun toiseen, ja nyt se joku on Emilia. Jälleen, tällä kertaa Siiriä miellyttääkseen, Emilian on salattava todelliset tunteensa ja oltava se, joka pärjää aina.

Symbioottinen ystävyyssuhde on muuttunut kahleeksi. Lopussa selviää, onko Emilialla tarpeeksi rohkeutta irrottautua perheestä ja Siiristä tullakseen itse kokonaiseksi. Sisko tahtoisin jäädä on elokuva nuoruuden kauneudesta ja kipeydestä.

Ylläoleva kuvaus kertoo elokuvasta paljon. Leffan alkupuoli on yhtä hapuilua roolisuoritusten kanssa, ei nyt mitään Salkkarit-tasoa, mutta kuitenkin ylisuorittaminen ja hieman huvittavaksikin tulkittava tapa näytellä vie hieman uskottavuutta elokuvan päänäyttelijöiltä. Ei ammattinäyttelijöiksi uskallan kuitenkin sanoa molempien hoitavan hommansa vähintäänkin riittävän hyvin. Loppua kohti kuitenkin elokuvan näyttelijöiden välinen tunnelma alkaa välittymään myös katsojaan. Erityisesti Siiri (Sara Melleri) saa oman suorituksensa vähintäänkin kehujen arvoiseksi, sillä koko roolissa kiteytyy niin hyvin se huomiohakuisuus teini-ikäisessä tytössä, jolla on vähintäänkin lievä ADHD – omansalainen tulos vapaan kasvatuksen äärituotteesta.

Elokuva kiteyttää hyvin paljon niitä tunteita ja vaikutuksia mitä teini-iällä on 15-vuotiaan nuoren neidin elämässä ja miten se kykenee vaikuttamaan ympäristöön, erityisesti läheisiin ihmisiin kuten perheeseen. Ohjaajana Marja Pyykkö on onnistunut hyvin kuvaamaan nykynuorten tätä päivää. Myöskin isoja plussia siitä ettei iänikuisesti käytettyjä seksuaalirikoksia ole tarvinnut elokuvassa käsitellä.

Katsoin, olisin voinut maksaakin, mutta en silti saanut elokuvasta niin paljon irti, että kehottaisin tuttujani menemään katsomaan tätä. Elokuva varmasti antaa nuorille identiteettiään etsiville jotain osviittaa tulevasta ja siinä ohessa moni vanhempi saa elokuvasta omansalaista voimaan siihen, että ei varmasti ole ainokainen ongelmissa oman lapsensa teini-iän kanssa.

Annan kolme siirappipulloa viidestä.

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Kyseinen dokumenttielokuva herätti kiivaasti ja vähemmänkin kiivaasti tunteita ikärajansa puolesta. Itselleni yhdentekevää sikäli, mutta valistuselokuvan arvo kärsii liian korkeasta ikärajasta. Käytiin Tukholman reissun jäljiltä katsastamassa Finnkinon Superpäivillä kyseinen pätkä. Dokkari kertoo siis Rovaniemeläisestä Janista, jolla on huumeongelma, kaveri piikittää aktiivisesti Subutexia ja jos ei sitä niin sitten rauhoittavia taikka viimeisenä vaihtoehtona alkoholia. Koko leffan ajan mennään hyvin kylmää kyytiä eteenpäin huumemaailmassa. Rovaniemi on toki suhteessa pienempi kaupunki keskellä ei mitään kuin Helsinki ja ajatuksia heräsi esimerkiksi sen asian tiimoilta, että miten velanperintä olisi etelän päässä tapahtunut, olisiko oman sormiparin tarjoaminen riittänyt siinä vaiheessa kun “väärinkäsityksiä” syntyy? Ajatusta huumeiden käytöstä myöskin jotenkin tasoitti se, että Ranskassa heroiini-riippuvaiset käyttää Subutexia riippuvuuden hoitoon, jotta pysyvät jossain määrin ihmisten kirjoissa, Jani vetää Subutexia muuten vaan.

Dokumenttielokuvana Reindeerspotting koskettava, keskustelua herättävä sekä suomalaisesta huumausainekulttuurista ensimmäinen suuremman luokan leffa. Janilla on omia unelmia ja leffasta välittyvästä tunteesta havaitsee huomaavansa kuinka inhimillinen, sydämellinen ja omalla tavallaan “pohjoisen poika” Jani onkaan. On sikäli surullista ajatella, että tuossa tilassa voisi olla kuka tahansa läheisistä tuttuihin.

Jo pelkästään silmiä avaavasta leffakerrasta ehdottomasti viisi siirappipulloa. Uskallan varauksetta suositella jos aihealueessa on sinulle mitään kiinnostusta herättävää.

Valistuselokuvat on harvoin tarkoitettu loppujenlopuksi kenellekään, toki kieltämättä nuoriso saattaa tietyn kaavan leffoista jotain oppiakin, mutta hyvin pitkälle kaikki ongelmakohdat tapahtuu nuorten omassa elämässä jossa ne sitten läpikäydään yksilöinä, selviydytään tai ei selviydytä. Tää elokuva kuitenkin herätti mussa sitä jotain jonka puolesta teenkin nyt mielipiteenilmaisuni.

Kyseessä on siis Reindeerspotting – Pako joulumaasta -niminen dokumenttielokuva joka kertoo rovaniemeläisestä narkkarista joka tahtoo paeta omaa elämäänsä. Isoin mediahuomio elokuvaan on liittynyt Valtion Elokuvatarkastamon lätkäisemään K-18 ikärajaan. Kokivat ilmeisesti elokuvan muodostavan ruusuisen kuvan huumeista… peukalonnostot siihen suuntaan, not.

Reindeerspotting tulee ensi-iltaan 9.4. Lippuja voi varata/ostaa Finnkinon sivuilta: Reindeerspotting / Finnkino

Olin eilen kaverilla ottamassa ihan rauhallisen sauna- sekä leffaillan ja leffavalinnassa päädyttiin leffaan nimeltä Manchurian kandidaatti (The Manchurian Candidate). Leffarooleissa nähtiin nimekkäimmistä Denzel Washington sekä itselleni miltei jo kyllästymiseen asti viime aikoina tavattu Meryl Streep. Jälkimmäisen roolin luonne oli nyt jotain muuta kuin lällyä rakkautta ylitse äyräiden. Leffa sijoittuu vuoden 1991 Kuwaitiin jossa amerikkalainen tiedustelujoukko oli tekemässä sitä tavanomaistaan, tiedustelemassa. Ryhmä joutui väijytykseen jonka myötä koko joukkue on kadottanut siltä ajankohdalta kolme päivää. Lopputuloksena Raymond Shaw (Liev Schreiber) saa kunniamitalin joukkueen pelastamisesta. 13 vuotta kyseisen tapahtuman jälkeen Shaw on varapresidenttiehdokas, mutta pääosaesittäjän unissa ja päässä herää epäilys siitä, että menikö kaikki täysin niinkuin mieli koittaa sanoa. Ben Marco (Denzel Washington) alkaa selvittää vyyhtiä ja pikkuhiljaa tarina etenee kietoen samalla katsojaa hyvin pitkälle mukaan trilleriin. Paranoia, vainot ja epätietoisuus ei ole kovinkaan kaukana tätä leffaa kuvatessa adjektiiveilla. Eleanor Shaw:in roolissa oleva Meryl Streep suorittaa oman osansa hyvin vahvasti, sanottakoon ammattitaidolla. Muutamassa kohtaa koin katsojana pieniä rakoilun oireita leffassa, ne muutamat kohtaukset aiheutti lievästi rönsyilemistä muutoin suhteellisen hyvin viihdyttävässä trillerissä. Muutoin uskallan varauksetta suositella elokuvaa pikkujännitystä kaipaaville. Ei kaukana kolmesta, mutta kyllä se kuitenkin on 4 siirappipulloa viidestä.

Eilisen päivän viimeisteli iltanäytökseen varatut liput leffaan nimeltä I Love You Philip Morris.

Oletusarvoisesti nimi Jim Carrey riittää hyvin usein kertomaan, että se on hauskaa – vaikka väliin onkin mahtunut draamaelokuvia. Kyseinen elokuvahan koki hyvin paljon levitysongelmia Amerikassa johtuen elokuvan sisällöstä johon liittyy hyvin hyvin hyvin vahva homoseksuaalisuus. Suomi oli yksi niistä euroopan maista jotka sai elokuvan kuitenkin teatterilevitykseen. Asennoiduin Yes Manin kaltaiseen nauruhermoja repivään elokuvanautintoon, mutta toisin kävi. Tai no, naurahdin ja hymähdin elokuvan aikana uaseammankin kerran, mutta en kokenut tätä elokuvaa pelkästään komediana vaan lähinnä draamakomediana. Se ei kuitenkaan haittaa allekirjoittanutta – vaikkakin meidän parisuhteen kauniimpi osapuoli koki elokuvan huonoksi ja tylsäksi, mutta mä tunnustan viihtyneeni. Jim Carrey osasi oikeasti näytellä roolinsa pussiin komedia- että draamanäyttelijänä sekä Ewan McGregorin suoritus kuvasti erittäin hyvin tietynkaltaista ihmistyyppiä, homoseksuaalina. Leffassa oli useamman kerran loistavia “puskista“-käänteitä joita ei oikeasti osannut aavistaa ja itseasiassa koko elokuvan ajan oli sellanen fiilis etten osaa arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Koin tämän elokuvan oikeasti hyväksi sekä viihdyttäväksi, vaikkakaan se ei tuo mitään muutosta siihen mitä seksuaalitasa-arvot on taikka käsittele näitä aihealueita yhtään samaan malliin kuin Brokeback Mountain tai Milk. Tarjoan kuitenkin 4 siirappipulloa viidestä.

Oon ollut viimesen viikon ja pari päivää flunssan takia sairaslomalla ja sen myötä on tullut suhteellisen paljon pelailtua ja kateltua leffoja – ihan perusrentoa oleskelua, kun ei oo tota kuumetta ollu. Ja koska perusvoimattomana ei jaksa keskittyä sen kummemmin – niin mielellään sitä kattoo sitten helppoa katseltavaa.

Eilisen päivän saldoon päätyi:

Zombieland

Komedia joka on PITÄNYT nähdä jo aikoja sitten. Tosiasia on kuitenkin ettei zombit sovi mihinkään muuhun kuin komediaan, itse kauhuleffoissa jos niitä koitetaan käyttää niin tulos on vaan paljon useammin surkuhupaisaa. Woody Harrelson omistaa tän leffan ihan puhtaasti. Toimi kuitenkin omalla yksinkertaisella tavallaan.

The Proposal

Oon aina tykänny Ryan Reynoldsista lähtien siitä kun Two Guys, a Girl and a Pizza Place tuli suomen telkkarista. Sandra Bullock taas aiheuttaa hyvin helposti perustylsiä ajatuksia koska kyseinen nainen ei vaan jaksa toimia hyvin missään leffassa. Tää leffa itsessäänhän oli niin pahaa rom-kom, häähömppää kuin vaan voi olla, mutta mä saan kyllä viihdytettyä itseäni näillä älyttömän peruslällyillä leffoilla. Toki automaatio on, että leffaa katsotaan yhdessä tyttöystävän kanssa…

I Love You Man

Suhteellisen peruskaurakomediaa, joskin omalaatuisella ideallaan. Täytyy kuitenkin jakaa pisteitä siitä, että leffasta löytyy itselleni suhteellisen tuoreita kasvoja, vaikka jostain ne silti onkin tuttuja. Pitkästä aikaa kuitenkin toimivaa jenkkihuumoria.

Tänään luvassa rauhallista oleskelua läheisten kanssa ja huomenissa takaisin kotiin valmistautumaan maanantaina ihan oikeeseen työntekoon taas pitkän tauon jälkeen – tulee oikeesti tarpeeseen.

Filmiaura jakoi omat Jussi-palkintonsa, Filmikaura jakoi omansa:

Filmikaura / palkinnot

Mikko Leppilampi – Pihalla
Mikko Leppilammen esittämä siviilipalvelusmies Tero viettelee yksinhuoltajaäitejä, koska haluaa imeä maitoa heidän rinnoistaan. Kyllä, juuri niin. Tästä mielikuvasta on vaikea päästä eroon. Filmikaura onnittelee.

Kari Hietalahti – Rööperi
Hietalahti esittää hahmoa nimeltä Mustalais-Kari. Huomattuaan asian roolilistaa luettuaan Filmikaura päätti kiittää Hietalahden muuntautumiskykyä sekä elokuvantekijöiden sanomaa: Suomessa ei tarvita romaninäyttelijöitä – ainakaan jos he eivät kuulu ohjaaja Aleksi Mäkelän kavereihin.

Toimii!

Käytiin lauantaina Emmin kanssa tsiigaamassa rom-kom:ia (= romanttista komediaa) Kinopalatsissa. Näihin joutuu aina suhtautumaan vähän skeptisesti ja myöskin vähän epäillen, sillä parhaimmillaan ne viihdyttää paljon ja huonoimmillaan tekis mieli itkeä että yleensäkään on joutunut näkemään sellaista sontaa. Tää kyseinen pätkä kuitenkin toimi mulle (sekä meille) hyvin. Meryl Streep, Alec Baldwin sekä Steve Martin suoritti roolinsa täysin rauhassa ja rautaisesti. Posiitivista myöskin nykypäivän Hollywood -ilmiöissä on se, että ihmiset oli vanhentunut aidosti ja oikeasti eikä niitä korjaussarjoja oltu käyty ottamassa leikkaussaleista.

Pyörii tällä hetkellä stadin suunnalla ainakin Helsingin Kinopalatsissa.

Kauheessa juoksussa ollut tässä, puuhastelua ja valmistautumista. Emmin pikkusysteri oli meillä pari yötä kylässä ja se omalla intensiivisellä tavallaan vei kauhean nopeasti ja helposti aikaa. Plus etten oo erityisemmin jaksanu lösähtää koneen äärelle sen kummemmin, mailit ja pankkitilin saldot käyny vaan tsekkailee. Mutta asian nimihän on nyt se, että allekirjoittanut siirtyy huomisen jälkeen 18 päiväksi lomailemaan! Ens viikko tullaan viettämään vielä Stadin puolella torstaihin asti, sitten ois dooms day:ta taas kerran kun lähdetään kokeilemaan et mennäänkö inssistä läpi tokalla kertaa – jos mennään niin luvassa on matkailua ympäri Suomea. Nyt on kuitenkin vahva luotto, että edellisen kerran virheistä opittuina tän kertasesta mennään ongelmitta läpi, tai ainahan parantamista on, mutta ainakin ilman hylkyä. Siitä suunnitelmat olis lähteä matkustamaan kohti pohjoista ja nauttimaan lomasta. Olen myöskin lupautunut itselleni ja tyttöystävälleni, että siinä vaiheessa Eetu siirtää itsensä internetittömään tilaan johon ei kuulu Facebook, Twitter, Youtube, blogi taikka edes sähköposti, joka kylläkin kuulostaa vielä paremmalta kun irtautuu kaikesta arkisesta. Sieltä takaisinpäin tullessa, tuossa parin viikon päästä loppuviikolla olisi myöskin tarkoitus poiketa hakemaan meidän koiravauva kotiin, omnomnom kun fiilikset on kuin kuumilla kivillä kävelis.

Lähiajan kalenteri kans tuppaa olemaan suhteellisen täydennäköinen. Huomenissa mun vanha koulukaveri tulee meille hengaileen ja täytyy katsella että mitä tehdään ja mihin päädytään. Lauantaina ohjelmaan on lyöty Sacha Baron Cohenin tuorein tuotos Brüno ja sunnuntaina heti aamusta päivystämään Valtterin kirpputorille – vähän koirarahaa siis. Elämä maittaa.

Ja koska hype ei ole koskaan pahasta niin jatkettakoon kesämusiikilla. Redraman tuorein levy toimii edelleen kuin junan vessa. Rediltä tuli myöskin levyn aloitusbiisistä Rise uusi video joka kieltämättä antaa videossa hyvää katukuvaa.

Koitan vielä kirjotella postauksen tai pari ennen internetblokkia.

Meininki on kova kuin Sambiassa. Lähdettiin sunnuntaiaamusta takaisin Hämeenlinnasta – rentoa juhannusjuhlimista ilman alkoholia taikka kovia bailuja vaan lähinnä muistutti perus viikonloppua. Sunnuntaina kello 12 reikäreikä tikkana töissä katsomassa maailmaa juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina. Maanantaina uudestaan, eli sain nauttia tuplamaanantaista, eikä siinä – vielä tää päivä ja huominen vapaa joten kolme-vapaa-kolme-kombinaatio on ihan toimiva. Perjantain ohjelmaan on isketty lukkoon jo Transformers 2 – Revenge of the fallen, mikä tulee räjäyttämään taas kerran aikuisen lapsenmielen pirstaleiksi, onko hienompaa kuin robotit jotka muuttuu autoiksi tai päinvastoin? On se vaan hienoo.

Mä olen aikoinani kirjastosta lainannut Josh Groganin Marley & Minä nimisen kirjan jota luin ja nauroin vedet silmissä. Kirja oli juuri sitä mitä oli hauska lukea ja samalla pelätä tulevana koiranomistajana. Muutama hetki sitten löysin tiedon, että kyseisestä kirjasta tulee elokuva, ja jälkikäteen vielä kävi ilmi että leffaan oli pääosiin valittu ehkä surullisimman huonot perusvarmat valinnat Owen Wilson ja Jennifer Aniston. Kuitenkin skeptisyydestä huolimatta pysyin neutraalilla kannalla ja pidin mielen yllä siihen asti, että täytyy tsekata ennenkuin dumaa.

Katottiin sitten eilen Emmin kanssa kyseinen elokuvatuotos. Verrattuna kirjaan oli kohtauksia skippailtu aika raisulla kädellä, samaten myöskin koko elokuvan ajan tuntui sen keskittyvän enemmän itse parisuhteeseen kuin koiraan, kirjan tarina meinaan eteni täysin koiran ehdoilla ja parisuhde oli toissijainen. Mutta kieltäminen ei käy asioista, että elokuvassa oli komediaa, hyviä kohtauksia sekä se oli äärettömän peruspositiivinen miltei loppuun asti. Lopussa Wilson pääsi vauhtiinsa ja esitti itse näkemäni parhaan roolisuorituksen draamassa, vähän samaan malliin kuin kukaan ei olisi odottanut Adam Sandlerin onnistuvan Click!:issä. Aniston nyt ei vain pääse Frendit -suorituksistaan suuntaan eikä toiseen, joten niin täysin ei-mitään-lisättävää-rooli.

Tää leffa kuitenkin toimii oman aikansa, ei ole maailman parhaimmasta päästä, mutta katselee mielellään. Se, että onko se leffalipun ostamisen arvoinen on toinen juttu.