Itse juonen osalta lainaan vielä tämän:

Armottoman kreikkalaisen mytologian maailmaan sijoittuva God of War III on yksinpeli, jossa pelaajat pääsevät pelaamaan entistä spartalaista soturia Kratosia, kun tämä kiipeää Olympusvuoren (Mount Olympusin) uhkaavilla rinteillä ja laskeutuu helvetin syövereihin kostamaan hänet pettäneille. Kratosilla on trilogian tässä osassa aseinaan kaksiteräiset miekat ja valikoima uusia aseita ja taikuutta. Hän joutuu kohtaamaan mytologian synkimpiä olioita ja ratkomaan samalla mutkikkaita pulmia edetäkseen armottomassa tehtävässään tuhota Olympus.

Tai otsikon sijaan, pitäisi varmaan sanoa, että jumalallista. Peli jota on ilmeisesti odotettu aivan järjettömän kauan että se julkaistaan ja sitten kun se on julkaistu niin ylistetty sitä kuinka hyvä se voi olla. En mene kieltämään. Jokainen mies ja poika, jolla on omat “cojonesit” jossain määrin tallella tykkää virtuaaliväkivallasta, se vaan on viihdyttävää ja hauskaa. Kyseinen peli antaa sitä aimo annoksen pelaajalle, pääsee tuhoamaan jumal-olentoja sekä niiden sotureita mitä suuremmin vaihtoehdoin, ja se on vielä suhteellisen helppoakin.

Tunnustan itse vähän pelin taustoja tuntematta dumanneeni kyseinen pelin trailerin perusteella, mutta riittävien soraäänien kuuleminen sai uusiin ajatuksiin. Peli on duunikaverilta lainassa ja on kyllä vienyt mukanansa. Ihan päin seiniähän mä sitä pelaan, mutta silti se jaksaa viihdyttää ja tykkään siitä vapauttavasta tunteesta möykyttää kauniin väkivaltaisesti tv-ruudulla.