Elokuvan trailerin jälkeen tiesin, että tässä on leffa joka TÄYTYY katsoa. Ensinnäkin elokuvassa on sivuroolissa valkoinen ranskanbulldoggi, joka on koirarotuna meidän perheessä yksi äärifanaattisuuden aihe ja sen lisäksi elokuvan toisena päänäyttelijänä on ehkä maailmankaikkeuden karisman kulminaatio (no homo): Robert Downey Jr.

Elokuva on siis komediaa ja tarina kertoo siitä kuinka Peter Highman (Downey Jr.) on liikematkalla ja palaamassa sieltä raskaana olevan vaimonsa luokse olemaan vaimon tukena kun hänet keisarileikataan. Ongelmakohdaksi matkalla kuitenkin muodostuu Ethan Tremblay (Zach Galifianakis), joka sitten oman hahmonsa kanssa onnistuu luomaan hieman epämiellyttäviä tilanteita herra Highmanille. Erinäisten sattumusten kautta ollaan tilanteessa, jossa ollaan ajamassa ympäri maan kohti Los Angelesia – kyydissä ovat nämä kaksi herraa ja ranskanbulldoggi Sonny. Tarinaan mahtuu tunnustettava määrä hyvää komediaa.

Henkilökohtainen mielipiteeni leffasta oli se, että tässä on minulle tämän vuoden Hangover -look-a-like-komedia. Eihän tässä suoranaisesti juoneltaan ole sen kummempia yhtäläisyyksiä, paitsi mitä nyt järjetön määrä sattumuksia ja katsojan naurua. Kuitenkin erittäin viihdyttävä pätkä ja muutaman kerran piti rehellisesti pitää penkistä kiinni välttäessään totaalista tipahtamista. Käsikirjoitusta voidaan kehua myös sen tiimoilta että mitään suoranaista juonikäännettä ei kyennyt mennä ennalta-arvaamaan ja se tekee leffasta viihdyttävää katsottavaa.

Uskallan suositella ja hei – Robert Downey Jr. omaa oikeasti James Bondimaista karismaa joka toivottavasti tullaan noteeraamaan vieläkin suuremmalla volyymilla tulevaisuudessa.

Annan leffalle tämän vuoden parhaasta komediasuorituksesta allekirjoittaneelle neljä siirappipulloa viidestä.

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Olin eilen kaverilla ottamassa ihan rauhallisen sauna- sekä leffaillan ja leffavalinnassa päädyttiin leffaan nimeltä Manchurian kandidaatti (The Manchurian Candidate). Leffarooleissa nähtiin nimekkäimmistä Denzel Washington sekä itselleni miltei jo kyllästymiseen asti viime aikoina tavattu Meryl Streep. Jälkimmäisen roolin luonne oli nyt jotain muuta kuin lällyä rakkautta ylitse äyräiden. Leffa sijoittuu vuoden 1991 Kuwaitiin jossa amerikkalainen tiedustelujoukko oli tekemässä sitä tavanomaistaan, tiedustelemassa. Ryhmä joutui väijytykseen jonka myötä koko joukkue on kadottanut siltä ajankohdalta kolme päivää. Lopputuloksena Raymond Shaw (Liev Schreiber) saa kunniamitalin joukkueen pelastamisesta. 13 vuotta kyseisen tapahtuman jälkeen Shaw on varapresidenttiehdokas, mutta pääosaesittäjän unissa ja päässä herää epäilys siitä, että menikö kaikki täysin niinkuin mieli koittaa sanoa. Ben Marco (Denzel Washington) alkaa selvittää vyyhtiä ja pikkuhiljaa tarina etenee kietoen samalla katsojaa hyvin pitkälle mukaan trilleriin. Paranoia, vainot ja epätietoisuus ei ole kovinkaan kaukana tätä leffaa kuvatessa adjektiiveilla. Eleanor Shaw:in roolissa oleva Meryl Streep suorittaa oman osansa hyvin vahvasti, sanottakoon ammattitaidolla. Muutamassa kohtaa koin katsojana pieniä rakoilun oireita leffassa, ne muutamat kohtaukset aiheutti lievästi rönsyilemistä muutoin suhteellisen hyvin viihdyttävässä trillerissä. Muutoin uskallan varauksetta suositella elokuvaa pikkujännitystä kaipaaville. Ei kaukana kolmesta, mutta kyllä se kuitenkin on 4 siirappipulloa viidestä.

Eilisen päivän viimeisteli iltanäytökseen varatut liput leffaan nimeltä I Love You Philip Morris.

Oletusarvoisesti nimi Jim Carrey riittää hyvin usein kertomaan, että se on hauskaa – vaikka väliin onkin mahtunut draamaelokuvia. Kyseinen elokuvahan koki hyvin paljon levitysongelmia Amerikassa johtuen elokuvan sisällöstä johon liittyy hyvin hyvin hyvin vahva homoseksuaalisuus. Suomi oli yksi niistä euroopan maista jotka sai elokuvan kuitenkin teatterilevitykseen. Asennoiduin Yes Manin kaltaiseen nauruhermoja repivään elokuvanautintoon, mutta toisin kävi. Tai no, naurahdin ja hymähdin elokuvan aikana uaseammankin kerran, mutta en kokenut tätä elokuvaa pelkästään komediana vaan lähinnä draamakomediana. Se ei kuitenkaan haittaa allekirjoittanutta – vaikkakin meidän parisuhteen kauniimpi osapuoli koki elokuvan huonoksi ja tylsäksi, mutta mä tunnustan viihtyneeni. Jim Carrey osasi oikeasti näytellä roolinsa pussiin komedia- että draamanäyttelijänä sekä Ewan McGregorin suoritus kuvasti erittäin hyvin tietynkaltaista ihmistyyppiä, homoseksuaalina. Leffassa oli useamman kerran loistavia “puskista“-käänteitä joita ei oikeasti osannut aavistaa ja itseasiassa koko elokuvan ajan oli sellanen fiilis etten osaa arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Koin tämän elokuvan oikeasti hyväksi sekä viihdyttäväksi, vaikkakaan se ei tuo mitään muutosta siihen mitä seksuaalitasa-arvot on taikka käsittele näitä aihealueita yhtään samaan malliin kuin Brokeback Mountain tai Milk. Tarjoan kuitenkin 4 siirappipulloa viidestä.