Elokuvan trailerin jälkeen tiesin, että tässä on leffa joka TÄYTYY katsoa. Ensinnäkin elokuvassa on sivuroolissa valkoinen ranskanbulldoggi, joka on koirarotuna meidän perheessä yksi äärifanaattisuuden aihe ja sen lisäksi elokuvan toisena päänäyttelijänä on ehkä maailmankaikkeuden karisman kulminaatio (no homo): Robert Downey Jr.

Elokuva on siis komediaa ja tarina kertoo siitä kuinka Peter Highman (Downey Jr.) on liikematkalla ja palaamassa sieltä raskaana olevan vaimonsa luokse olemaan vaimon tukena kun hänet keisarileikataan. Ongelmakohdaksi matkalla kuitenkin muodostuu Ethan Tremblay (Zach Galifianakis), joka sitten oman hahmonsa kanssa onnistuu luomaan hieman epämiellyttäviä tilanteita herra Highmanille. Erinäisten sattumusten kautta ollaan tilanteessa, jossa ollaan ajamassa ympäri maan kohti Los Angelesia – kyydissä ovat nämä kaksi herraa ja ranskanbulldoggi Sonny. Tarinaan mahtuu tunnustettava määrä hyvää komediaa.

Henkilökohtainen mielipiteeni leffasta oli se, että tässä on minulle tämän vuoden Hangover -look-a-like-komedia. Eihän tässä suoranaisesti juoneltaan ole sen kummempia yhtäläisyyksiä, paitsi mitä nyt järjetön määrä sattumuksia ja katsojan naurua. Kuitenkin erittäin viihdyttävä pätkä ja muutaman kerran piti rehellisesti pitää penkistä kiinni välttäessään totaalista tipahtamista. Käsikirjoitusta voidaan kehua myös sen tiimoilta että mitään suoranaista juonikäännettä ei kyennyt mennä ennalta-arvaamaan ja se tekee leffasta viihdyttävää katsottavaa.

Uskallan suositella ja hei – Robert Downey Jr. omaa oikeasti James Bondimaista karismaa joka toivottavasti tullaan noteeraamaan vieläkin suuremmalla volyymilla tulevaisuudessa.

Annan leffalle tämän vuoden parhaasta komediasuorituksesta allekirjoittaneelle neljä siirappipulloa viidestä.

Paleface, tuo Kalpeanaamaksikin tituleerattu suomalainen räp-artisti, joka toi itsensä jossakin määrin tietoisuuteen vuonna 2001, silloin kun räppi oli muodikasta ja Fintelligens heilutti käsiä erimuotoisissa musiikkivideo-ohjelmissa. Olen hyvin pitkään suhtautunut Palefaceen lievällä varauksella, enkä sikäli ole välissä ilmestyneitä englanninkielisiä levyjä edes tarkastanut singlebiisejä tarkemmin.

Mielenkiintoiseksi asian kuitenkin teki Talonomistaja kappaleen ilmestyminen niin, että se soi jopa minun autoradiostani joka nykypäivänä on hyvinkin harvinaista, siis saada huomata radiosta tulevan hyvää tai vaihtoehtoisesti musiikkia jonka itse voisin valita soimaan. En tiedä onko levyn markkinointi-suunnitelmassa ollut tavoitteena tiputtaa muutamia yksittäisiä kappaleita soimaan eri lähteissä ja nostattaa hypeä sen kautta vai onko tämäkin kaikki ollut sattumaa, mutta niin tai näin – ainakin allekirjoittaneelle tuo kyseinen taktiikka toimi. Tämän myötä näin siis itseni 15.9 Stupido Shopissa kyselemässä tyhmiä ja seuraavalla hetkellä ostamassa levyä – minä aikaisesti keski-ikääntynyt vielä niin nuori mies, joka ensisijaisesti meinasi käydä katsomassa Anttilan tarjonnan levyn osalta, olisi tullut Keskon Plussa-laskelmaan se 16 euron lisä, sitten oltaisiin elelty hetki herroiksi.

Ensiksi levyä tutkiskellessani huomasin kuinka tyylikkäästi kansitaide oli toteutettu – on vain yksinkertaisen hienoa katsoa hyviä valokuvia Helsingin Makasiinien palamisesta ja aistia sitä tunnelmaa mitä fiilistelin kyseisen levyn nimikkobiisillä Helsinki – Shangri-La, en meinaan tiedä kumpi on säälittävämpää että en jaksa ripata YouTubesta kappaletta, jota soitan siellä toistuvasti vain klikkaamalla “Play“-nappia. Kyseinen levy kuitenkin alkaa tällä kyseisellä kappaleella, joka käsittelee hyvin mielenkiintoisilla teksteillä nykypäivän Suomen valtiota.

Ensimmäisen laatukappaleen jälkeen seuraa jo aikaisemmin mainitsemani Talonomistaja, joka kertoo karua kieltään siitä mitä levyn sisältö tulee olemaan, en sano kappaletta mollivoittoiseksi taustansa osalta, mutta tekstejä kuunnellessa ei sävy ole sitä mairittelevinta. Näistä kahdesta biisistä rakentuu mielikuva siitä kuinka terävä kynä Palefacelta löytyykään, toisaalta siinä ohessa joudun toteamaan biisien sisältävän liian paljon namedroppausta, jota taas ei välttämättä olisi ollut tarpeellista käyttää näin paljolti. Talonomistaja on tehty vahvalla suomileimalla ja välittää mielestäni hyvin vanhaa suomikuvaa räppibiisissä, joskin taustalla soivat viulut haisevat pelottavan paljon Lauri Tähkältä & Elonkerjuulta.

Koska mielenkiinto on näissä kahdessa aloitusbiisissä herätetty ja ne olivat myös jo allekirjoittaneelle tuttuja, seuraa jatkoa Merkit nimisellä kappaleella. Kyseisen kappaleen kertosäe haiskahtaa päälleliimatulta, mutta tekstejä kuunnellessa ja lueskellessa en voi muutakuin ajatella, että riimiparien käyttö noinkin suurissa määrin on taiteenlaji ettei sitä saa kuulostamaan vaikealta ja väkisinkeksityltä – sitä fiilistä ei tässäkään kappaleessa tule. Biitti on askeettinen, mutta ylläpitää alkulevyn tunnelmaa.

Tästä seuraavan kappaleeseen. Hilja Grönforsin laulaessa hyvin mielenkiintoisesti huonon iskelmätähden tapaan, myös hieman virsilaulamiselle vivahtavan kertosäkeen kappaleeseen Saapuu elokuun yö – alkaa allekirjoittanut kuuntelija pääsemään hyvin mukaan siihen tunnelmaan, jota levy kantaa. Ongelmatiikka levyn suoranaiselle arvostelemiselle on se, että kappaleiden kuunteleminen tekstien osalta on hyvin monitulkintaista, tekstien alle kätkeytyy varmasti syvempiäkin tarinoita kuin pelkästään yhteiskuntakriittisyys ja halu tuoda mielipiteitä ilmoille. Kyseisen kappaleen outro on omaan makuuni hieman liian pitkä ja en suoraan kokenut sitä tarpeelliseksi, en kappaleen enkä levyn kokonaisuuden vuoksi. Loppuun on kuitenkin lainattu Jaakko Teppoa, joka on ollut mukana paljonkin omassa lapsuudessani ja Jaakko Teppo ansaitsee hatunnoston jo ilman lainaustakin.

Koska nyt on neljä kappaletta kuunneltu tietyssä hengessä, tietynkaltaisista aihealueista on seuraavana lievä sävyjen vaihtuminen positiivisempaan ja toisiin aiheisiin. Kappale Syntyny Rellestää on älykäs ja erittäin aihettaan kuvaava tarina siitä kuinka mies nauttii alkoholia kaupungissa. Hyvä lainaus kappaleen teksteistä on tämä:

“Absinttii, viskii jäillä, valuu räkä jo poskipäillä,
joku on vinos, kuitteja pinos, mitä mä ostin näillä?
nyt tarvitaan katko taikka joku sopiva jatkopaikka,
varattuu tuuttaa, aivoni buuttaa, askel on katkonaista”

Jollei tämä kappale ei hymyilytä, olet joko absolutisti tai et vain ymmärrä hyvän päälle. Tässä kappaleessa kiteytyy pelottavan hyvin juuri se perisuomalainen alkoholin tarve, kuinka kulttuuriin kuuluu juoda jokaisena “juhlapäivänä” tai vaihtoehtoisesti vain viikonloppunakin.

Jatkava kappale on mielenkiintoni jo nimen perusteella herättänyt Riisto Räppääjä. Kappale alkaakin ERITTÄIN mahtipontisella kertosäkeellä, joka on yksi tekijä josta annan Sir Palen lisätä sulkia hattuunsa. Kyseisen kappaleen äänimaailma mukailee vahvasti militarismitunnelmaa, käsittelee sotaa aiheina, mutta ohessa rivien välistä olen lukevinani tämän viittauksena nykypäivän räp-kulttuuriin, joka ansaitseekin kritiikkinsä. Tässä vaiheessa kuuntelijana muutaman kuuntelukerran jälkeen tunnustan edelleen kappaleiden olevan hyvin vaikealukuisia – on helppo kuunnella, mutta tekstit vaativat käsittelyä ja analysointia, yhtäaikaisesti sekä helppoa että vaikeaa. Jos ajattelee liikaa saattaa tukahduttaa älyn juoksun loogisesti, joten vaivaan päätäni jo seuraavan kappaleen eteen.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt arabialaisista äänimaailmoista – en vain lämpeä niille. Sen vuoksi petyinkin hieman tästä jatkavaan Leijonakypärät kappaleeseen. Herra Ylppö on taitava artisti omalla hyvin karismaattisella äänellään, on vain valitettavaa että kappaleen tausta äänimaailmaltaan ei vain sovellu omille korvilleni.
Kappaleen sanoma mukailee vahvasti edellistä, nimenpudottelusta poimittakoon avainsanat, lähi-itä, Suomen sodat, Karjala, Raatteentie, Kabul, Mannerheim. Kertoi se nyt lukijalle tai ei niin aihealue on mielenkiintoinen, tausta toimii tavallaan, mutta ei minulle.

Kuuntelijana saavutan kappaleen numero 8, jonka nimi on Karavaani Kulkee. Kappaleessa vierailee Terakaft niminen yhtye, joka pikaisella googletuksella uutisoidaan soittavan “pakolaisten bluesia aavikolla“. Nyt ei kuitenkaan äänimaailmassa olla yhtä vahvasti arabiassa kuin edeltävässä, näen tämän kokonaisuuden ja yhdistävän tekijän edeltävään tässäkin, mutta tausta toimii nyt eri muodossa. Oloni on hyvin tahmaava, koen olevani rehellisesti hieman jumissa jakamaan sisällön puolesta kappaleen sanomaa, sitä on, kappaleessa sekä levyllä ja sitä on paljon.

Koska kuitenkin edellistä seuraa lisää – on vierailijoiden puolesta myöskin hyvin mielenkiintoinen kappale luvassa. Sammuva Soihtu, jossa mukana vierailemassa on Davo, Wimme Saari sekä Tapani Rinne. Eikä jo pelkästään Davo, joka on noussut parin viimeisen vuoden sisään erityisen isolle sijalle arvostuslistalla rap-artistina. Davon lisäksi mukana on myöskin Wimme Saari, saamelaisartisti, joka on kehittänyt uniikin joikaustavan jossa on ainutlaatuista melodiaa. Tapani Rinne taas on tunnettu RinneRadion johtohahmona, hän on myöskin jazz-muusikko sekä saksofonisti. Kappaleen taustassa on hyvin utuinen tunnelma ja jo ensimmäisestä iskusta voin lisätä tämän kappaleen erittäin isoon arvoon omalla soittolistallani. Aiheina käsitellään, yllättäen yllättäen yhteiskuntaa, kuitenkin joka kerta eri tavoin kuin aikaisemmissa kappaleissa eikä räpeissä ole havaittavissa toistoja. Kappale on erittäin hieno ja Davo antaa oman versen verran hyvinkin mielenkiintoisen säväyksen tähän lisää. Varaukseton peukalo.

Levyn lopetuskappaleena toimii Kalpeaakin Kalpeempaa, jonka taustamaailma on hyvin yksinkertainen – sillä tämä on laulettu kappale. Kyseisen kappaleen sanoitukset ovat Juice Leskisen ja tämä on siis versio Whiter Shade Of Pale -kappaleen käännöksestä. Koska levyn kokonaiskuva on hieman mollivoittoisempi, ainakin tekstien pohjalta, pystyn sanomaan tämän lopetusbiisin sopivan kokonaisuuteen ongelmitta.

Levyn jälkeen olotilat on hyvät, joskin pohtivat. Kuten aikaisemmin mainitsin pariinkin kertaan on levyn sanomaa hyvin vaikea tulkita ja uskonkin siihen, että sen onnistuminen vaatii vielä erittäin monta kuuntelukertaa – vain neljä ei riitä siihen, että sisäistäisin koko levyn niin hyvin kuin useamman kerran jälkeen. Päätin kuitenkin kirjoittaa arvostelun ahneuksissani ilman, että kerkeän muodostamaan kunnollista suhdetta levyyn vaan, että tämä olisi edes hieman objektiivisempi. Pitkäsoitossa on hyvin paljon yhteiskuntakritiikkiä, pohdintaa, mielipiteitä, tunteita valtiostamme ja kansainvälisestä tavasta hallita ja toimia tänä päivänä. Paleface on mulle tän jälkeen vähän niinkuin parempi Asa, selkeämpi ja karismaattisempi tulkitsija tietynkaltaisista asioista. Tällä levyllä on mielestäni hyvin samanlainen sävy ja tunnelma kuin Asan Via Karelia levyllä oli, tämä vain korjaa potin noista aihealueista vieläkin paremmin ja ilman niin synkkää tunnelmaa.

Levyn teksteistä haisee poliittinen linja, luen rivien välistä sen ongelmakohdan, että nykypäivän poliittisilla puolueilla ei ole enää linjaa, harmaa massa on se jota niistä löytyy. Teksteistä löydän viittauksia äärioikeistosta normaaliin väriltään punaiseen työläisväen henkeen, mutta en silti koe epäkohtia tai vääriä mielipiteitä, vaikka en kaikkeen itse yhdykään. Tämä levy on suosittelun arvoinen, anna sille hetki ja kuuntele vaikket muuten kuuntelisi mitään tämän kaltaista musiikkityyliä. Minä arvostan ja annan tarvittavat sulat Daddy Palen hattuun.

Viisi siirappipulloa viidestä.

Rakas tyttöystäväni sai ilmaisliput elokuvaan Sisko tahtoisin jäädä ja koska minä vapaapäivänä olen leffaseuraksi tietenkin äärettömän hyvää ja mukavaa seuraa niin päätettiin sitten lähteä katsomaan tuotosta.

Suhtauduin leffaan miehiseen tapaan skeptisesti ja luokittelin sen hyvin pitkälle pääkopassani siihen teinileffa-kategoriaan. Tykkään kuitenkin nähdä suomalaisia elokuvia ja jo ihan siitä lähtökohdasta tämänkin näkeminen ilmaiseksi kelpasi paremmin kuin hyvin.

Elokuvan kuvaus menee Finnkinon mukaan näin:

Kertomus kiltin tytön muuttumisesta ja vaarallisesta kapinasta. 15-vuotias Emilia (Ada Kukkonen) on perheensä vastuunkantaja: pikkuäiti seitsenvuotiaalle siskolleen Elsalle (Anna-Leena Uotila), sijainen yksinhuoltajaisälleen Juhanille (Seppo Pääkkönen) tämän ollessa matkoilla ja kiltti tytärpuoli Juhanin uudelle vaimolle Tuulalle (Kristiina Halttu). Ysin keskiarvo, paikka koulun juoksujoukkueessa, mukava poikaystävä. ”Emilia pärjää aina”, kuten Juhani sanoo. Ja niin se on ollut, eikä Emilia ole pysähtynyt pohtimaan, tahtooko hän olla se, joka pärjää aina. Emiliasta tuntuu, että jokin puuttuu hänen elämästään, mutta hän ei tiedä, mitä se voisi olla.

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna Emilia tapaa yöuinnilla Siirin, 16, (Sara Melleri), joka näyttää olevan kaikkea sitä, mitä Emilia tahtoisi olla: vapaa, rohkea, itsenäinen. Tyttöjen intohimoinen ystävyys korvaa pian kaiken Emilian elämässä. Hän uskaltaa ensimmäistä kertaa unohtaa velvollisuutensa ja olla nuori.

Räiskyvä elämänhalu kuitenkin karkaa käsistä. Pinnan alla Emilia alkaa epäröidä. Millaiseksi hän on muuttumassa? Samaan aikaan Siirin loisto alkaa himmetä. Siiri pystyy olemaan vahva vain nojatessaan johonkuhun toiseen, ja nyt se joku on Emilia. Jälleen, tällä kertaa Siiriä miellyttääkseen, Emilian on salattava todelliset tunteensa ja oltava se, joka pärjää aina.

Symbioottinen ystävyyssuhde on muuttunut kahleeksi. Lopussa selviää, onko Emilialla tarpeeksi rohkeutta irrottautua perheestä ja Siiristä tullakseen itse kokonaiseksi. Sisko tahtoisin jäädä on elokuva nuoruuden kauneudesta ja kipeydestä.

Ylläoleva kuvaus kertoo elokuvasta paljon. Leffan alkupuoli on yhtä hapuilua roolisuoritusten kanssa, ei nyt mitään Salkkarit-tasoa, mutta kuitenkin ylisuorittaminen ja hieman huvittavaksikin tulkittava tapa näytellä vie hieman uskottavuutta elokuvan päänäyttelijöiltä. Ei ammattinäyttelijöiksi uskallan kuitenkin sanoa molempien hoitavan hommansa vähintäänkin riittävän hyvin. Loppua kohti kuitenkin elokuvan näyttelijöiden välinen tunnelma alkaa välittymään myös katsojaan. Erityisesti Siiri (Sara Melleri) saa oman suorituksensa vähintäänkin kehujen arvoiseksi, sillä koko roolissa kiteytyy niin hyvin se huomiohakuisuus teini-ikäisessä tytössä, jolla on vähintäänkin lievä ADHD – omansalainen tulos vapaan kasvatuksen äärituotteesta.

Elokuva kiteyttää hyvin paljon niitä tunteita ja vaikutuksia mitä teini-iällä on 15-vuotiaan nuoren neidin elämässä ja miten se kykenee vaikuttamaan ympäristöön, erityisesti läheisiin ihmisiin kuten perheeseen. Ohjaajana Marja Pyykkö on onnistunut hyvin kuvaamaan nykynuorten tätä päivää. Myöskin isoja plussia siitä ettei iänikuisesti käytettyjä seksuaalirikoksia ole tarvinnut elokuvassa käsitellä.

Katsoin, olisin voinut maksaakin, mutta en silti saanut elokuvasta niin paljon irti, että kehottaisin tuttujani menemään katsomaan tätä. Elokuva varmasti antaa nuorille identiteettiään etsiville jotain osviittaa tulevasta ja siinä ohessa moni vanhempi saa elokuvasta omansalaista voimaan siihen, että ei varmasti ole ainokainen ongelmissa oman lapsensa teini-iän kanssa.

Annan kolme siirappipulloa viidestä.

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Kyseinen dokumenttielokuva herätti kiivaasti ja vähemmänkin kiivaasti tunteita ikärajansa puolesta. Itselleni yhdentekevää sikäli, mutta valistuselokuvan arvo kärsii liian korkeasta ikärajasta. Käytiin Tukholman reissun jäljiltä katsastamassa Finnkinon Superpäivillä kyseinen pätkä. Dokkari kertoo siis Rovaniemeläisestä Janista, jolla on huumeongelma, kaveri piikittää aktiivisesti Subutexia ja jos ei sitä niin sitten rauhoittavia taikka viimeisenä vaihtoehtona alkoholia. Koko leffan ajan mennään hyvin kylmää kyytiä eteenpäin huumemaailmassa. Rovaniemi on toki suhteessa pienempi kaupunki keskellä ei mitään kuin Helsinki ja ajatuksia heräsi esimerkiksi sen asian tiimoilta, että miten velanperintä olisi etelän päässä tapahtunut, olisiko oman sormiparin tarjoaminen riittänyt siinä vaiheessa kun “väärinkäsityksiä” syntyy? Ajatusta huumeiden käytöstä myöskin jotenkin tasoitti se, että Ranskassa heroiini-riippuvaiset käyttää Subutexia riippuvuuden hoitoon, jotta pysyvät jossain määrin ihmisten kirjoissa, Jani vetää Subutexia muuten vaan.

Dokumenttielokuvana Reindeerspotting koskettava, keskustelua herättävä sekä suomalaisesta huumausainekulttuurista ensimmäinen suuremman luokan leffa. Janilla on omia unelmia ja leffasta välittyvästä tunteesta havaitsee huomaavansa kuinka inhimillinen, sydämellinen ja omalla tavallaan “pohjoisen poika” Jani onkaan. On sikäli surullista ajatella, että tuossa tilassa voisi olla kuka tahansa läheisistä tuttuihin.

Jo pelkästään silmiä avaavasta leffakerrasta ehdottomasti viisi siirappipulloa. Uskallan varauksetta suositella jos aihealueessa on sinulle mitään kiinnostusta herättävää.

Olin eilen kaverilla ottamassa ihan rauhallisen sauna- sekä leffaillan ja leffavalinnassa päädyttiin leffaan nimeltä Manchurian kandidaatti (The Manchurian Candidate). Leffarooleissa nähtiin nimekkäimmistä Denzel Washington sekä itselleni miltei jo kyllästymiseen asti viime aikoina tavattu Meryl Streep. Jälkimmäisen roolin luonne oli nyt jotain muuta kuin lällyä rakkautta ylitse äyräiden. Leffa sijoittuu vuoden 1991 Kuwaitiin jossa amerikkalainen tiedustelujoukko oli tekemässä sitä tavanomaistaan, tiedustelemassa. Ryhmä joutui väijytykseen jonka myötä koko joukkue on kadottanut siltä ajankohdalta kolme päivää. Lopputuloksena Raymond Shaw (Liev Schreiber) saa kunniamitalin joukkueen pelastamisesta. 13 vuotta kyseisen tapahtuman jälkeen Shaw on varapresidenttiehdokas, mutta pääosaesittäjän unissa ja päässä herää epäilys siitä, että menikö kaikki täysin niinkuin mieli koittaa sanoa. Ben Marco (Denzel Washington) alkaa selvittää vyyhtiä ja pikkuhiljaa tarina etenee kietoen samalla katsojaa hyvin pitkälle mukaan trilleriin. Paranoia, vainot ja epätietoisuus ei ole kovinkaan kaukana tätä leffaa kuvatessa adjektiiveilla. Eleanor Shaw:in roolissa oleva Meryl Streep suorittaa oman osansa hyvin vahvasti, sanottakoon ammattitaidolla. Muutamassa kohtaa koin katsojana pieniä rakoilun oireita leffassa, ne muutamat kohtaukset aiheutti lievästi rönsyilemistä muutoin suhteellisen hyvin viihdyttävässä trillerissä. Muutoin uskallan varauksetta suositella elokuvaa pikkujännitystä kaipaaville. Ei kaukana kolmesta, mutta kyllä se kuitenkin on 4 siirappipulloa viidestä.

Eilisen päivän viimeisteli iltanäytökseen varatut liput leffaan nimeltä I Love You Philip Morris.

Oletusarvoisesti nimi Jim Carrey riittää hyvin usein kertomaan, että se on hauskaa – vaikka väliin onkin mahtunut draamaelokuvia. Kyseinen elokuvahan koki hyvin paljon levitysongelmia Amerikassa johtuen elokuvan sisällöstä johon liittyy hyvin hyvin hyvin vahva homoseksuaalisuus. Suomi oli yksi niistä euroopan maista jotka sai elokuvan kuitenkin teatterilevitykseen. Asennoiduin Yes Manin kaltaiseen nauruhermoja repivään elokuvanautintoon, mutta toisin kävi. Tai no, naurahdin ja hymähdin elokuvan aikana uaseammankin kerran, mutta en kokenut tätä elokuvaa pelkästään komediana vaan lähinnä draamakomediana. Se ei kuitenkaan haittaa allekirjoittanutta – vaikkakin meidän parisuhteen kauniimpi osapuoli koki elokuvan huonoksi ja tylsäksi, mutta mä tunnustan viihtyneeni. Jim Carrey osasi oikeasti näytellä roolinsa pussiin komedia- että draamanäyttelijänä sekä Ewan McGregorin suoritus kuvasti erittäin hyvin tietynkaltaista ihmistyyppiä, homoseksuaalina. Leffassa oli useamman kerran loistavia “puskista“-käänteitä joita ei oikeasti osannut aavistaa ja itseasiassa koko elokuvan ajan oli sellanen fiilis etten osaa arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Koin tämän elokuvan oikeasti hyväksi sekä viihdyttäväksi, vaikkakaan se ei tuo mitään muutosta siihen mitä seksuaalitasa-arvot on taikka käsittele näitä aihealueita yhtään samaan malliin kuin Brokeback Mountain tai Milk. Tarjoan kuitenkin 4 siirappipulloa viidestä.

Huhhuh, se on maanantai. Mielettömän mahtava maanantai, siis aivan absoluuttisen upeaa, haha, ei hemmetti soikoon että voikin työpäivä mennä hitaasti ja mielenkiinnottomasti, oli kyllä motivaatio aivan hukassa ja kello tuntu seisovan vain paikallaan – niitä päiviä kun täytyy tunnustaa ettei työ tunnu missään määrin mieluisalta eikä varsinkaan tuottavalta, mutta kaippa sitä kuitenkin tuli taas pätkän verran paycheckkiin varmistettua omaa palkkaansa. Oltiin todellakin lauantaina Emmin kanssa Valtterin suurkirpputorilla myymässä ja vaikka siihen nähden, että Stokkan Hullut Päivät oli yhtäaikaisesti ja keli oli sellanen semiharmaa, muttei kuitenkaan liian sateinen kerätäkseen jengin kirpparille niin saatiin ihan hyvät tulokset. Mä keräsin ~80e ja Emmi nappaili jotakin ylitse sadan eugenin, ihan hyvin siihen nähden että pöytävuokra vain 12,5e per silmäpari. Vielä kuitenkin jäi aika hyvin kamaa ja mulla suurin osa kuteista oli sellasia etten viittiny ees ottaa niitä mukaan kun ei sielä ois ollu kukaan ollu valmis kustantaa niitä hintoja.

Mentiin sit vähän illemmalla safkaamaan. Raflana toimi Asema-aukiolla toimiva Memphis jossa oon ite käynyt pari kertaa aikaisemmin syömässä ja safka on ollu aina vakuuttavaa, joten tiesin jossain määrin missä liikkua menulta valittaessa. Otettiin kumpikin samantien ruoka koska oltiin aikamoisessa hevosen kokoisessa nälässä, Emmi söi Chicken Burgerin (Pariloitua broilerin rintafileetä, hampurilaissämpylä, friteerattuja olutmarinoituja sipulirenkaita, mozzarellaa, salaattia, tomaattia, maustemajoneesia, BBQ-kastiketta, maustekurkkua ja ranskanperunoita) ja mä ite otin aikaisemman kokemuksen perusteella Pork & Bacon (Porsaan sisäfileetä, pekonia, colakastiketta, friteerattuja olutmarinoituja sipulirenkaita, tuoretta ananasta ja Dipping Strips -perunoita). Kieltämättä safkat oli kyllä erittäin jees, söi mielellään ja varsinkin siinä nälässä. Oon aikasemminkin valitellut Memphisin tiloja jotka on siinä määrin kädestä että äänentoistollisesti musiikki soi snadisti liian lujalla sekä toiseks kaikki puheensorina kaikuu isossa tilassa epämieluisan äänekkäästi jolloin “rauhallinen seurustelu” jää mahdottomaks kun täytyy korottaa ääntä. Myös asiakaspalvelijana toiminut metroseksuaali epäonnistu tehtävässään aika hyvin, ei mitään suurempia valittamisia mutta petraamista sen kanssa mun mielestä ois että kokisin saaneeni hyvää palvelua, nimimerkillä haluan pihvini mediumina – kaverille kun ei tullut ilmeisesti mieleen esittää sitä kysymystä. No, niin tai näin, syötiin nälkäämme ja otettiin jälkiruoat vielä, Emmi otti älyttömän hyvänmakuisen Mascarpone Cookien (Suklaakeksejä, mustikoita, mascarponevaahtoa ja vadelmacoulista) ja mä otin jonkun drinkin jonka piti maistua mansikalle mutta maistelin sit enemmänkin esanssisia makuja, join toki mutta emmä toiste mene enää maksamaan 6,50e tollasesta. Pikaruokaa jos kaipaa niin mikä jottei, rauhallisessa ympäristössä nauttien ruoasta ei Memphis aja asiaa.

Memphis (Asema-aukio)
Asema-aukio 2
00100 Helsinki

+
Ruoka goooood!
Menu tapas/snacks/jenkki = yes.
S-etukortin alennukset
2 hlö, 2 ateriaa, jälkiruoat = 52e
-
Tilan äänentoisto
Menu tapas/snacks/jenkki = no?
Asiakaspalvelu
Esanssinen maku drinkissä
2 hlö, 2 ateriaa, jälkiruoat = 52e

Katukuvaan on nyt viimeisen viikon aikana kivunnut kaikki kunnallisvaalimainokset joissa “tartu taas tatuun“-Tatut ja kaikenmaailman MirjaPirjot himoitsee siitä nimeellisestä munanjatkeesta omiin curriculum vitaeihin, niin tai näin niin ei, en jaksa äänestää eikä rehellisyyden nimissä ole missään määrin kiinnostavaa edes. En jaksa uskoa todelliseen vaikuttamiseen kunnallisvaltuuston – tai mikä se oikea fyysinen nimike onkaan – penkiltä. Siksi siis ajankohtaisohjelmat ajakoon asiansa (niin vanha mutta onhan se nyt saatana aivan loistava pätkä!):