Rakas tyttöystäväni sai ilmaisliput elokuvaan Sisko tahtoisin jäädä ja koska minä vapaapäivänä olen leffaseuraksi tietenkin äärettömän hyvää ja mukavaa seuraa niin päätettiin sitten lähteä katsomaan tuotosta.

Suhtauduin leffaan miehiseen tapaan skeptisesti ja luokittelin sen hyvin pitkälle pääkopassani siihen teinileffa-kategoriaan. Tykkään kuitenkin nähdä suomalaisia elokuvia ja jo ihan siitä lähtökohdasta tämänkin näkeminen ilmaiseksi kelpasi paremmin kuin hyvin.

Elokuvan kuvaus menee Finnkinon mukaan näin:

Kertomus kiltin tytön muuttumisesta ja vaarallisesta kapinasta. 15-vuotias Emilia (Ada Kukkonen) on perheensä vastuunkantaja: pikkuäiti seitsenvuotiaalle siskolleen Elsalle (Anna-Leena Uotila), sijainen yksinhuoltajaisälleen Juhanille (Seppo Pääkkönen) tämän ollessa matkoilla ja kiltti tytärpuoli Juhanin uudelle vaimolle Tuulalle (Kristiina Halttu). Ysin keskiarvo, paikka koulun juoksujoukkueessa, mukava poikaystävä. ”Emilia pärjää aina”, kuten Juhani sanoo. Ja niin se on ollut, eikä Emilia ole pysähtynyt pohtimaan, tahtooko hän olla se, joka pärjää aina. Emiliasta tuntuu, että jokin puuttuu hänen elämästään, mutta hän ei tiedä, mitä se voisi olla.

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna Emilia tapaa yöuinnilla Siirin, 16, (Sara Melleri), joka näyttää olevan kaikkea sitä, mitä Emilia tahtoisi olla: vapaa, rohkea, itsenäinen. Tyttöjen intohimoinen ystävyys korvaa pian kaiken Emilian elämässä. Hän uskaltaa ensimmäistä kertaa unohtaa velvollisuutensa ja olla nuori.

Räiskyvä elämänhalu kuitenkin karkaa käsistä. Pinnan alla Emilia alkaa epäröidä. Millaiseksi hän on muuttumassa? Samaan aikaan Siirin loisto alkaa himmetä. Siiri pystyy olemaan vahva vain nojatessaan johonkuhun toiseen, ja nyt se joku on Emilia. Jälleen, tällä kertaa Siiriä miellyttääkseen, Emilian on salattava todelliset tunteensa ja oltava se, joka pärjää aina.

Symbioottinen ystävyyssuhde on muuttunut kahleeksi. Lopussa selviää, onko Emilialla tarpeeksi rohkeutta irrottautua perheestä ja Siiristä tullakseen itse kokonaiseksi. Sisko tahtoisin jäädä on elokuva nuoruuden kauneudesta ja kipeydestä.

Ylläoleva kuvaus kertoo elokuvasta paljon. Leffan alkupuoli on yhtä hapuilua roolisuoritusten kanssa, ei nyt mitään Salkkarit-tasoa, mutta kuitenkin ylisuorittaminen ja hieman huvittavaksikin tulkittava tapa näytellä vie hieman uskottavuutta elokuvan päänäyttelijöiltä. Ei ammattinäyttelijöiksi uskallan kuitenkin sanoa molempien hoitavan hommansa vähintäänkin riittävän hyvin. Loppua kohti kuitenkin elokuvan näyttelijöiden välinen tunnelma alkaa välittymään myös katsojaan. Erityisesti Siiri (Sara Melleri) saa oman suorituksensa vähintäänkin kehujen arvoiseksi, sillä koko roolissa kiteytyy niin hyvin se huomiohakuisuus teini-ikäisessä tytössä, jolla on vähintäänkin lievä ADHD – omansalainen tulos vapaan kasvatuksen äärituotteesta.

Elokuva kiteyttää hyvin paljon niitä tunteita ja vaikutuksia mitä teini-iällä on 15-vuotiaan nuoren neidin elämässä ja miten se kykenee vaikuttamaan ympäristöön, erityisesti läheisiin ihmisiin kuten perheeseen. Ohjaajana Marja Pyykkö on onnistunut hyvin kuvaamaan nykynuorten tätä päivää. Myöskin isoja plussia siitä ettei iänikuisesti käytettyjä seksuaalirikoksia ole tarvinnut elokuvassa käsitellä.

Katsoin, olisin voinut maksaakin, mutta en silti saanut elokuvasta niin paljon irti, että kehottaisin tuttujani menemään katsomaan tätä. Elokuva varmasti antaa nuorille identiteettiään etsiville jotain osviittaa tulevasta ja siinä ohessa moni vanhempi saa elokuvasta omansalaista voimaan siihen, että ei varmasti ole ainokainen ongelmissa oman lapsensa teini-iän kanssa.

Annan kolme siirappipulloa viidestä.

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Kyseinen dokumenttielokuva herätti kiivaasti ja vähemmänkin kiivaasti tunteita ikärajansa puolesta. Itselleni yhdentekevää sikäli, mutta valistuselokuvan arvo kärsii liian korkeasta ikärajasta. Käytiin Tukholman reissun jäljiltä katsastamassa Finnkinon Superpäivillä kyseinen pätkä. Dokkari kertoo siis Rovaniemeläisestä Janista, jolla on huumeongelma, kaveri piikittää aktiivisesti Subutexia ja jos ei sitä niin sitten rauhoittavia taikka viimeisenä vaihtoehtona alkoholia. Koko leffan ajan mennään hyvin kylmää kyytiä eteenpäin huumemaailmassa. Rovaniemi on toki suhteessa pienempi kaupunki keskellä ei mitään kuin Helsinki ja ajatuksia heräsi esimerkiksi sen asian tiimoilta, että miten velanperintä olisi etelän päässä tapahtunut, olisiko oman sormiparin tarjoaminen riittänyt siinä vaiheessa kun “väärinkäsityksiä” syntyy? Ajatusta huumeiden käytöstä myöskin jotenkin tasoitti se, että Ranskassa heroiini-riippuvaiset käyttää Subutexia riippuvuuden hoitoon, jotta pysyvät jossain määrin ihmisten kirjoissa, Jani vetää Subutexia muuten vaan.

Dokumenttielokuvana Reindeerspotting koskettava, keskustelua herättävä sekä suomalaisesta huumausainekulttuurista ensimmäinen suuremman luokan leffa. Janilla on omia unelmia ja leffasta välittyvästä tunteesta havaitsee huomaavansa kuinka inhimillinen, sydämellinen ja omalla tavallaan “pohjoisen poika” Jani onkaan. On sikäli surullista ajatella, että tuossa tilassa voisi olla kuka tahansa läheisistä tuttuihin.

Jo pelkästään silmiä avaavasta leffakerrasta ehdottomasti viisi siirappipulloa. Uskallan varauksetta suositella jos aihealueessa on sinulle mitään kiinnostusta herättävää.

Valistuselokuvat on harvoin tarkoitettu loppujenlopuksi kenellekään, toki kieltämättä nuoriso saattaa tietyn kaavan leffoista jotain oppiakin, mutta hyvin pitkälle kaikki ongelmakohdat tapahtuu nuorten omassa elämässä jossa ne sitten läpikäydään yksilöinä, selviydytään tai ei selviydytä. Tää elokuva kuitenkin herätti mussa sitä jotain jonka puolesta teenkin nyt mielipiteenilmaisuni.

Kyseessä on siis Reindeerspotting – Pako joulumaasta -niminen dokumenttielokuva joka kertoo rovaniemeläisestä narkkarista joka tahtoo paeta omaa elämäänsä. Isoin mediahuomio elokuvaan on liittynyt Valtion Elokuvatarkastamon lätkäisemään K-18 ikärajaan. Kokivat ilmeisesti elokuvan muodostavan ruusuisen kuvan huumeista… peukalonnostot siihen suuntaan, not.

Reindeerspotting tulee ensi-iltaan 9.4. Lippuja voi varata/ostaa Finnkinon sivuilta: Reindeerspotting / Finnkino

Eilen oli Finnkinoissa Superpäivät joka siis suomennettuna meinaa että on pirusti jengiä ja femman liput + muuta oheistarjouskrääsää. Päätettiin kuitenkin lähteä kolmestaan Emmin ja frendin kanssa tsekkaamaan tuorein Kummeli. Kuitenkin ollu lähtökohtaisesti jo pienestä pitäen niiden perässä ja läpät on ollu ehkä kovinta suomalaista koskaan. Ostin kesällä noi kaikki dvd:t itelle hyllyyn vaikken kyl tiä tuleeko niitä sit kateltua muuta kuin harvoin ohimennen ja lievässä laitamyötäisessä, haha.

Kummeli Alivuokralainen

Leffa itsessään oli puhtaasti sitä mitä Kummelit onkin ollu. Mulle vaan heräs ajatus, että nytkö se alkaa olemaan tässä. Ymmärrän toki että leffa on alunperin kirjoitettu teatterilavalle ja sen myötä leffakäännöstä on mainostettukin farssiksi. Kyseenalaistin hieman erinäisten lehtien arvioita leffasta, kun tuntuivat jäävän aika pohjamutiin, mutta loppujenlopuksi elokuva pyöri pääasiallisesti ainoastaan siinä seksuaalisuus-ympäristössä jossa homoista tehtiin hauskaa. En kiellä, loistavia kohtia oli ja äärettömän hyviä heittoja, mutta silti Kummeli -leffaksi jäi vähän vaisuksi nimim. muistan vielä Jackpotin aiheuttamat huutonaurukohtaukset. Veikkaan kans että tää leffa alkaa uppoo vasta muutaman kerran jälkeen. Yllättävää oli kanssa, että Silvennoisella oli puhtaasti erityylinen rooli kuin yleisesti ja sieltä tuli vain muutamat replat joissa tuotiin esiin sitä “oikeaa” herraa – omalla tavallaan siis kiva mutta samalla myös huono. Samaan kastiin menee myös Mikko Kivisen valinta toiseksi päänäyttelijäksi, kuuluu suomalaiseen komediaan… mutta Kummeliin? Mielestäni ei. No oli niin tai näin, kaikesta sekavuudesta nähden maksoin mielelläni kuitenkin femman tosta että pääsin näkemään sen teatterissa. Suosittelen kattomaan ja vetämään omat johtopäätökset.