Mun täytyy kyllä kehaista Ketonen & Myllyrinne komediasarjaa, joka tällä hetkellä jo legendaksi muodostuneen Kummelin rinnalla viihdyttää nykypäivän televisiossa. Ei sillä etteikö mulle olisi Putous ja Ihmebantukin uponnut, eikä sillä etteikö Yksi Lensi Yli Marin Pesän myöskin tulisi toimimaan, mutta Ketonen & Myllyrinne vain tarjoaa niin inhimillisen miehisellä tavalla sitä huumoria. Yksinkertaisia vitsejä jotka toimii.

Pari aikaisempaa kautta on tullut kateltua vähän miten sattuu aktiivisuudella ja eka kausi on oikeestaan uusintojen myötä tullut nähtyä miltei kokonaan. Myöskin Youtube palvelee meitä kiitettävän suurella määrällä videomateriaalia kyseisestä sarjasta. Kolmas ja ratkaiseva kausi tullaan seuraamaan, vähintäänkin jo älyttömän hyvien mainoksien takia.

Tämä pätkä, on timanttista:

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Mä olen aikoinani kirjastosta lainannut Josh Groganin Marley & Minä nimisen kirjan jota luin ja nauroin vedet silmissä. Kirja oli juuri sitä mitä oli hauska lukea ja samalla pelätä tulevana koiranomistajana. Muutama hetki sitten löysin tiedon, että kyseisestä kirjasta tulee elokuva, ja jälkikäteen vielä kävi ilmi että leffaan oli pääosiin valittu ehkä surullisimman huonot perusvarmat valinnat Owen Wilson ja Jennifer Aniston. Kuitenkin skeptisyydestä huolimatta pysyin neutraalilla kannalla ja pidin mielen yllä siihen asti, että täytyy tsekata ennenkuin dumaa.

Katottiin sitten eilen Emmin kanssa kyseinen elokuvatuotos. Verrattuna kirjaan oli kohtauksia skippailtu aika raisulla kädellä, samaten myöskin koko elokuvan ajan tuntui sen keskittyvän enemmän itse parisuhteeseen kuin koiraan, kirjan tarina meinaan eteni täysin koiran ehdoilla ja parisuhde oli toissijainen. Mutta kieltäminen ei käy asioista, että elokuvassa oli komediaa, hyviä kohtauksia sekä se oli äärettömän peruspositiivinen miltei loppuun asti. Lopussa Wilson pääsi vauhtiinsa ja esitti itse näkemäni parhaan roolisuorituksen draamassa, vähän samaan malliin kuin kukaan ei olisi odottanut Adam Sandlerin onnistuvan Click!:issä. Aniston nyt ei vain pääse Frendit -suorituksistaan suuntaan eikä toiseen, joten niin täysin ei-mitään-lisättävää-rooli.

Tää leffa kuitenkin toimii oman aikansa, ei ole maailman parhaimmasta päästä, mutta katselee mielellään. Se, että onko se leffalipun ostamisen arvoinen on toinen juttu.

Ja maanantai sekä silmät apposellaan taas. Kaikkihan meistä on alottamassa viikkoa taas iloisin mielin hyvin nukutun ja rauhoitetun viikonlopun jälkeen. Käytiin perjantaina Emmin kanssa syömässä Amarillossa jonka jälkeen mentiin sitten kattoo Kinopalatsiin Jim Carreyn uusin elokuvasuoritus Yes Man. Kyseisen leffan synopsis menee näin:

Jim Carrey on Carl Allen – mies, joka löytää elämänhallintakurssilta uuden periaatteen elämälleen: on yksinkertaisesti sanottava “kyllä” kaikelle… ihan kaikelle. Alkuun näyttääkin siltä, että maailma aukeaa, eikä mikään ole mahdotonta. Mutta totta kai täysin ehdottomalla yes-asenteella on myös kääntöpuolensa.

Mun täytyy sanoa että siihen aikakauteen syttyneenä kun Jim Carrey oli vielä Ace Ventura niin on ollut vaikea ottaa kaveria mitenkään uskottavasti enää missään muussa. Bruce Taivaanlahja oli omansalainen lopputulos, mutta kuitenkin niin peruslöyhää että lähinnä ärsyttää ajatus sen uudelleennäkemisestä. Tähän Brucen ja Yes Manin väliin on mahtunut neljä enemmän tai vähemmän pahemmin flopannutta leffaa ja pääasiallisesti niistä ei taideta muistaa kuin Numero 23 joka on “psykologinen trilleri” – allekirjoittanut ei kuitenkaan voi laittaa kyseistä leffaa nähtyjen saldoihin.

Yes Man oli kuitenkin mun mielestä onnistuneesti toteutettu, ilman ylimääräistä naamanvääntelyä ja sellasta omansalaista pakottamista, että tehdään asenteella “tän täytyy naurattaa“. Carrey onnistui omassa roolissaan hyvin, osas tehdä omat maneerinsa muutamaan kertaan ja samalla myös olemaan kuitenkin inhimillinen (verraten mielikuvaan Ace Venturasta). Uskaltaisin itse mennä sanomaan tän leffan olevan jopa paras mitä kyseisen näyttelijän curriculum vitaeen on tähän mennessä tullut.

Hauskaa viikonalkua vaan kaikille.