Elokuva on siis komediaa ja tarina kertoo siitä kuinka Peter Highman (Downey Jr.) on liikematkalla ja palaamassa sieltä raskaana olevan vaimonsa luokse olemaan vaimon tukena kun hänet keisarileikataan. Ongelmakohdaksi matkalla kuitenkin muodostuu Ethan Tremblay (Zach Galifianakis), joka sitten oman hahmonsa kanssa onnistuu luomaan hieman epämiellyttäviä tilanteita herra Highmanille. Erinäisten sattumusten kautta ollaan tilanteessa, jossa ollaan ajamassa ympäri maan kohti Los Angelesia – kyydissä ovat nämä kaksi herraa ja ranskanbulldoggi Sonny. Tarinaan mahtuu tunnustettava määrä hyvää komediaa.

Henkilökohtainen mielipiteeni leffasta oli se, että tässä on minulle tämän vuoden Hangover -look-a-like-komedia. Eihän tässä suoranaisesti juoneltaan ole sen kummempia yhtäläisyyksiä, paitsi mitä nyt järjetön määrä sattumuksia ja katsojan naurua. Kuitenkin erittäin viihdyttävä pätkä ja muutaman kerran piti rehellisesti pitää penkistä kiinni välttäessään totaalista tipahtamista. Käsikirjoitusta voidaan kehua myös sen tiimoilta että mitään suoranaista juonikäännettä ei kyennyt mennä ennalta-arvaamaan ja se tekee leffasta viihdyttävää katsottavaa.

Uskallan suositella ja hei – Robert Downey Jr. omaa oikeasti James Bondimaista karismaa joka toivottavasti tullaan noteeraamaan vieläkin suuremmalla volyymilla tulevaisuudessa.

Annan leffalle tämän vuoden parhaasta komediasuorituksesta allekirjoittaneelle neljä siirappipulloa viidestä.

Vedetään Hatusta lauantaisin MTV3 kanavalla kello 19.30.

Pari aikaisempaa kautta on tullut kateltua vähän miten sattuu aktiivisuudella ja eka kausi on oikeestaan uusintojen myötä tullut nähtyä miltei kokonaan. Myöskin Youtube palvelee meitä kiitettävän suurella määrällä videomateriaalia kyseisestä sarjasta. Kolmas ja ratkaiseva kausi tullaan seuraamaan, vähintäänkin jo älyttömän hyvien mainoksien takia.

Tämä pätkä, on timanttista:

Meillä oli tyttöystävän kanssa pari kappaletta leffalippuja menossa vanhaksi joten ne piti käyttää. Finnkinon leffatarjonta vain oli rehellisesti sanoen häränsontaa, joten valittiin sitten yksi elokuva jolta uskallettiin olettaa perushymähdyksien verran. Ajatusmalli elokuvasta, jossa pääosaa esittää Steve Carell ja siihen mukaan sitten sekopäinen traileri joka antaa kuvan tutusta amerikkalaiskomediahapatuksesta ei lupaillut meille kummallekaan liikoja.

“Tina Feyn ja Steve Carellin esittämä pariskunta Claire ja Phil Foster ovat viettämässä deitti-iltaa – yhteistä iltaa, jolla aviopari yrittää ehkäistä arkielämän rutiineja ja parisuhteen urautumista. Fosterin pariskunnalle näistä illoista on kuitenkin tullut jo rutiinia, paitsi tänä kyseisenä iltana. Ilta saa täysin uudenlaisen käänteen, kun Manhattanin trendiravintolassa pienten sekaannusten jälkeen heidät sekoitetaan toiseen pariskuntaan. Kynttiläillallinen muuttuu hurjaksi takaa-ajoksi ympäri kaupunkia ja seikkailuksi, jollaista Claire ja Phil eivät ole voineet edes kuvitella. Heidän “date night” -illastaan tulee ilta, jota he eivät koskaan unohda.”
Lähde: Finnkino / Date Night

Kerrankin tämän aihealueen ympärillä voi tunnustaa olleensa väärässä siitä olettamuksesta joka leffaan mentäessä oli. Lähtökohtaisesti viitos-sali jossain Tennispalatsin ullakon tuntumassa, saliin ei tule edes 30% vetoisuudesta (ja huom. puhutaan pienestä salista) ei myöskään mairitellut oletuksia. Tämän tyylin leffa joka nauratti, ihan jopa kunnolla. Fosterin pariskuntaa esittäneet Tina Fey sekä Steve Carell vetävät roolisuorituksensa pariskuntana mielestäni mukisematta hyvin purkkiin ja pääosanäyttelijät kantaakin elokuvan komediaosuutta niin hyvin, että leffan aikana ei tullut hetkiä jolloin kohtauksen olisi toivonut jo vaihtuvan. Ei kuuta taivaalta, mutta omassa genressään erittäin hyvä elokuva.

Tarjoan 4 siirappipulloa viidestä.

Katottiin sitten eilen Emmin kanssa kyseinen elokuvatuotos. Verrattuna kirjaan oli kohtauksia skippailtu aika raisulla kädellä, samaten myöskin koko elokuvan ajan tuntui sen keskittyvän enemmän itse parisuhteeseen kuin koiraan, kirjan tarina meinaan eteni täysin koiran ehdoilla ja parisuhde oli toissijainen. Mutta kieltäminen ei käy asioista, että elokuvassa oli komediaa, hyviä kohtauksia sekä se oli äärettömän peruspositiivinen miltei loppuun asti. Lopussa Wilson pääsi vauhtiinsa ja esitti itse näkemäni parhaan roolisuorituksen draamassa, vähän samaan malliin kuin kukaan ei olisi odottanut Adam Sandlerin onnistuvan Click!:issä. Aniston nyt ei vain pääse Frendit -suorituksistaan suuntaan eikä toiseen, joten niin täysin ei-mitään-lisättävää-rooli.

Tää leffa kuitenkin toimii oman aikansa, ei ole maailman parhaimmasta päästä, mutta katselee mielellään. Se, että onko se leffalipun ostamisen arvoinen on toinen juttu.

Jim Carrey on Carl Allen – mies, joka löytää elämänhallintakurssilta uuden periaatteen elämälleen: on yksinkertaisesti sanottava “kyllä” kaikelle… ihan kaikelle. Alkuun näyttääkin siltä, että maailma aukeaa, eikä mikään ole mahdotonta. Mutta totta kai täysin ehdottomalla yes-asenteella on myös kääntöpuolensa.

Mun täytyy sanoa että siihen aikakauteen syttyneenä kun Jim Carrey oli vielä Ace Ventura niin on ollut vaikea ottaa kaveria mitenkään uskottavasti enää missään muussa. Bruce Taivaanlahja oli omansalainen lopputulos, mutta kuitenkin niin peruslöyhää että lähinnä ärsyttää ajatus sen uudelleennäkemisestä. Tähän Brucen ja Yes Manin väliin on mahtunut neljä enemmän tai vähemmän pahemmin flopannutta leffaa ja pääasiallisesti niistä ei taideta muistaa kuin Numero 23 joka on “psykologinen trilleri” – allekirjoittanut ei kuitenkaan voi laittaa kyseistä leffaa nähtyjen saldoihin.

Yes Man oli kuitenkin mun mielestä onnistuneesti toteutettu, ilman ylimääräistä naamanvääntelyä ja sellasta omansalaista pakottamista, että tehdään asenteella “tän täytyy naurattaa“. Carrey onnistui omassa roolissaan hyvin, osas tehdä omat maneerinsa muutamaan kertaan ja samalla myös olemaan kuitenkin inhimillinen (verraten mielikuvaan Ace Venturasta). Uskaltaisin itse mennä sanomaan tän leffan olevan jopa paras mitä kyseisen näyttelijän curriculum vitaeen on tähän mennessä tullut.

Hauskaa viikonalkua vaan kaikille.