Mä olen aikoinani kirjastosta lainannut Josh Groganin Marley & Minä nimisen kirjan jota luin ja nauroin vedet silmissä. Kirja oli juuri sitä mitä oli hauska lukea ja samalla pelätä tulevana koiranomistajana. Muutama hetki sitten löysin tiedon, että kyseisestä kirjasta tulee elokuva, ja jälkikäteen vielä kävi ilmi että leffaan oli pääosiin valittu ehkä surullisimman huonot perusvarmat valinnat Owen Wilson ja Jennifer Aniston. Kuitenkin skeptisyydestä huolimatta pysyin neutraalilla kannalla ja pidin mielen yllä siihen asti, että täytyy tsekata ennenkuin dumaa.

Katottiin sitten eilen Emmin kanssa kyseinen elokuvatuotos. Verrattuna kirjaan oli kohtauksia skippailtu aika raisulla kädellä, samaten myöskin koko elokuvan ajan tuntui sen keskittyvän enemmän itse parisuhteeseen kuin koiraan, kirjan tarina meinaan eteni täysin koiran ehdoilla ja parisuhde oli toissijainen. Mutta kieltäminen ei käy asioista, että elokuvassa oli komediaa, hyviä kohtauksia sekä se oli äärettömän peruspositiivinen miltei loppuun asti. Lopussa Wilson pääsi vauhtiinsa ja esitti itse näkemäni parhaan roolisuorituksen draamassa, vähän samaan malliin kuin kukaan ei olisi odottanut Adam Sandlerin onnistuvan Click!:issä. Aniston nyt ei vain pääse Frendit -suorituksistaan suuntaan eikä toiseen, joten niin täysin ei-mitään-lisättävää-rooli.

Tää leffa kuitenkin toimii oman aikansa, ei ole maailman parhaimmasta päästä, mutta katselee mielellään. Se, että onko se leffalipun ostamisen arvoinen on toinen juttu.

Eilen oli siis vapaapäivä duunista ja aika varattuna leimalle jonne nokka sitten suuntasikin heti puoli kahdentoista pintaan. Tikattiin taas ja täytyy sanoa että tähän astisista kerroista pirusti kipein, ehkä johtu snadisti siitäkin että mulla oli viime viikolta vielä haavaa tossa jalan etuosassa johon/jonka ympärille sitten tietty tatskattiin, toiste en erehdy menemään tatuoitavaks jos on haava alueella, ainakaan ilman paikallispuudutusta. Mutta saatiin kuitenkin homma nyt siihen malliin että vielä kutsuu vika kerta jonka jälkeen jalan pitäis olla valmis, laitan kuvaa jossakin vaiheessa kunhan nyt vähä turvotus ja punotus laskee sekä musta väri alkaa tasaantumaan.

Lähdin sieltä sitten kuuden pintaan ja oltiin sovittu Emmin kanssa että mennään katsomaan SolarFilmsin uusinta tuotosta Rööperiä. Olin aluks äärettömän skeptinen jo tietäen Pahat Pojat ja yleisen Markus Helin / Aleksi Mäkelä -kombinaation joka tuottaa laadukkaita elokuvia mutta kuitenkin niin tyhjänpäiväisiä ettei niistä jää mitään käteen lopputeksteissä. Mutta nyt, 150 000 suomalaista käynyt katsomassa 20 päivän sisään ja tässä oli jotain potinräjäyttämisen makua.

Niin surullisesta kuin se usein tuntuukin, on aina Samuli Edelmannia, Kari Hietalahtea, Peter Franzénia, Juha Veijosta ja lukemattomat samat pärstät toistuu suomielokuvissa niin nyt kuitenkin oltiin kasattu yhteislinja ja kaikki kaverit veti oman roolinsa ammattimaisesti purkkiin. Täytyy nyt myös mainostaa, että Franzenia kun todellakin on tuntunut näkyvän jok-ikisessä suomielokuvassa niin tämän leffan suorituksen jälkeen JOS joku sanoo että kaveri ei osaa näytellä niin hypätköön junasta, kaveri onnistui tässä niin mielettömän hyvin omassa osassaan että voin rehellisesti myöntää Peterin ansainneen paikkansa siinä missä nyt on. Lisään itseni fanilistalle.

Yleisesti elokuva tasapainotteli onnen ja surun välillä ja vielä hyvin. Myöskään Solarfilmsille tyypillisiä one-linereita joilla saada yleisö hymähtelemään (vrt Vares / Vares 2 – Jäätynyt Enkeli) ei onneksi ollut viljelty liikaa vain ne muutamat tarvittavat. Pystyn sanomaan, että ellet ole vielä elokuvaa nähnyt niin käy katsomassa – kyllä se suomielokuvan parhaimmistoon hyppää yhdellä kertaa.

Ja maanantai sekä silmät apposellaan taas. Kaikkihan meistä on alottamassa viikkoa taas iloisin mielin hyvin nukutun ja rauhoitetun viikonlopun jälkeen. Käytiin perjantaina Emmin kanssa syömässä Amarillossa jonka jälkeen mentiin sitten kattoo Kinopalatsiin Jim Carreyn uusin elokuvasuoritus Yes Man. Kyseisen leffan synopsis menee näin:

Jim Carrey on Carl Allen – mies, joka löytää elämänhallintakurssilta uuden periaatteen elämälleen: on yksinkertaisesti sanottava “kyllä” kaikelle… ihan kaikelle. Alkuun näyttääkin siltä, että maailma aukeaa, eikä mikään ole mahdotonta. Mutta totta kai täysin ehdottomalla yes-asenteella on myös kääntöpuolensa.

Mun täytyy sanoa että siihen aikakauteen syttyneenä kun Jim Carrey oli vielä Ace Ventura niin on ollut vaikea ottaa kaveria mitenkään uskottavasti enää missään muussa. Bruce Taivaanlahja oli omansalainen lopputulos, mutta kuitenkin niin peruslöyhää että lähinnä ärsyttää ajatus sen uudelleennäkemisestä. Tähän Brucen ja Yes Manin väliin on mahtunut neljä enemmän tai vähemmän pahemmin flopannutta leffaa ja pääasiallisesti niistä ei taideta muistaa kuin Numero 23 joka on “psykologinen trilleri” – allekirjoittanut ei kuitenkaan voi laittaa kyseistä leffaa nähtyjen saldoihin.

Yes Man oli kuitenkin mun mielestä onnistuneesti toteutettu, ilman ylimääräistä naamanvääntelyä ja sellasta omansalaista pakottamista, että tehdään asenteella “tän täytyy naurattaa“. Carrey onnistui omassa roolissaan hyvin, osas tehdä omat maneerinsa muutamaan kertaan ja samalla myös olemaan kuitenkin inhimillinen (verraten mielikuvaan Ace Venturasta). Uskaltaisin itse mennä sanomaan tän leffan olevan jopa paras mitä kyseisen näyttelijän curriculum vitaeen on tähän mennessä tullut.

Yes man trailer 2008 (VO)
Uploaded by -jim-carrey-

Hauskaa viikonalkua vaan kaikille.

Eilen oli Finnkinoissa Superpäivät joka siis suomennettuna meinaa että on pirusti jengiä ja femman liput + muuta oheistarjouskrääsää. Päätettiin kuitenkin lähteä kolmestaan Emmin ja frendin kanssa tsekkaamaan tuorein Kummeli. Kuitenkin ollu lähtökohtaisesti jo pienestä pitäen niiden perässä ja läpät on ollu ehkä kovinta suomalaista koskaan. Ostin kesällä noi kaikki dvd:t itelle hyllyyn vaikken kyl tiä tuleeko niitä sit kateltua muuta kuin harvoin ohimennen ja lievässä laitamyötäisessä, haha.

Kummeli Alivuokralainen

Leffa itsessään oli puhtaasti sitä mitä Kummelit onkin ollu. Mulle vaan heräs ajatus, että nytkö se alkaa olemaan tässä. Ymmärrän toki että leffa on alunperin kirjoitettu teatterilavalle ja sen myötä leffakäännöstä on mainostettukin farssiksi. Kyseenalaistin hieman erinäisten lehtien arvioita leffasta, kun tuntuivat jäävän aika pohjamutiin, mutta loppujenlopuksi elokuva pyöri pääasiallisesti ainoastaan siinä seksuaalisuus-ympäristössä jossa homoista tehtiin hauskaa. En kiellä, loistavia kohtia oli ja äärettömän hyviä heittoja, mutta silti Kummeli -leffaksi jäi vähän vaisuksi nimim. muistan vielä Jackpotin aiheuttamat huutonaurukohtaukset. Veikkaan kans että tää leffa alkaa uppoo vasta muutaman kerran jälkeen. Yllättävää oli kanssa, että Silvennoisella oli puhtaasti erityylinen rooli kuin yleisesti ja sieltä tuli vain muutamat replat joissa tuotiin esiin sitä “oikeaa” herraa – omalla tavallaan siis kiva mutta samalla myös huono. Samaan kastiin menee myös Mikko Kivisen valinta toiseksi päänäyttelijäksi, kuuluu suomalaiseen komediaan… mutta Kummeliin? Mielestäni ei. No oli niin tai näin, kaikesta sekavuudesta nähden maksoin mielelläni kuitenkin femman tosta että pääsin näkemään sen teatterissa. Suosittelen kattomaan ja vetämään omat johtopäätökset.